Autoilen viikoittain mutkaisilla ja kapeahkoilla paikallisteillä, joiden vierellä kulkee kevyen liikenteen väylä vain pienen osan matkaa. Piennarta ei juuri ole, mutta jalankulkijat ja pyöräilijät pysyvät poikkeuksetta tienreunassa.
Joka viikko sydän nyrjähtää silti monta kertaa. Näen jo kaukaa vasemman kaistan laidassa kulkijan. Samassa huomaan vastaantulevan auton ja tajuan, että kolmen kohtaaminen on edessä.
Lähes joka kerta vastaantuleva autoilija koukkaa osittain kaistalleni ja viuhahtaa meitä muita hipoen jarruttamatta ohitse.
Ilmiö on huolestuttavasti yleistynyt viime aikoina, ihan kuin olisi häpeä hiljentää ja madella pyöräilijän tai kävelijän takana, kunnes vastaantulevien kaista on vapaa ohitukseen.
Alan jo muistaa, että tilanteessa on pakko toimia itse, vaikka tieliikennelain pykälä kohtaamistilanteista on yksiselitteinen: "Jos ajoradalla on este, on sen ajoneuvon kuljettajan, jonka puoleisella ajoradan osalla este on, tarvittaessa pysäytettävä ajoneuvonsa antaakseen vastaan tulevan sivuuttaa paikan."
Oman ja muiden turvallisuuden vuoksi en emmi jarruttaa ja väistää reunaan. Oikeassa oleminen ei paljon lohduta, jos kolahtaa.
Mikäli säikähdykseltäni olen ehtinyt huomaamaan, uhkarohkeat ohittelijat eivät ole – ainakaan kaikki – näyttäneet juuri ajokortin saaneilta. Jonkinlaisesta tapojen ja ajokulttuurin muutoksesta siis täytyy olla kyse.
Eniten hirvittää silloin, kun tien reunassa kulkijalla on mukanaan pieni lapsi. Vaunujen ja rattaiden kanssa on vaikea väistää ojan puolelle, kuten valitettavan moni muuten näyttää kaiken varalta tekevän.
Kesällä kylillä on liikkeellä paljon muualta tulleita lomalaisperheitä, talviaikaan taas erikokoisia koululaisia.
En jaksa uskoa, etteikö väistämissääntöjä olisi autokoulussa kaikille ajokortin saaneille opetettu. Yhtäkään liikennesääntöä ei ole sorvattu turhaan ja huvin vuoksi.