Nainen kertoo kuinka on outoa, kun on joutunut lapsensa kanssa mielenosoituksessa eri puolille linjaa. Äiti seisoo Rajat kiinni -tapahtumassa rasistien joukossa.
Hän ei hyväksy turvapaikanhakijoiden auttamista, koska suomalaisillakaan eivät ole asiat hyvin. Naisen mielestä happinaamari pitäisi laittaa ensin omille kasvoille ja auttaa sitten vasta muita.
Naisen tyttö on suvakki ja kukkahattutäti. Tytöllä on halu auttaa turvapaikanhakijoita, sodan jaloista Suomeen lähteneitä. Tyttö ymmärtää, että turvapaikanhakijoilla oli tarve lähteä kodistaan. Heidän tulee jatkaa elämäänsä turvallisissa oloissa. Tyttö seisoo äitiään vastaan mielenosoituksissa. Ristiriitainen tilanne ei aiheuta perheessä kärhämää. Molemmat kunnioittavat toistensa kantaa. Ovathan he järkeviä aikuisia – äiti ja tytär.
Kivirannalla kaupan kassajonossa suomalainen mies päästää minut eteensä, sillä hän odottaa, että turvapaikanhakijana Suomeen tullut mies ja hänen lapsensa saavat valittua oikean väriset Muumi-tikkarit. Lasten isä on hiukan aranoloinen. Hän kuikuilee ympäriinsä ja on koko ajan varuillaan. Varovasti hän hoputtaa lapsiaan kielellä, jota en ymmärrä. Suomimies, joka on heidän mukanaan ilmeisesti oppaana, juttelee perheelle suomeksi. Antaa neuvoja, ohjaa ja kotouttaa maamme tapoihin.
Pieni tyttö haluaa avata tikkarinsa heti, mutta suomimies kieltää ja selittää, että ensin pitää maksaa. Lasten isä avaa tikkarin varovasti ja ojentaa makian lapselleen, pörröttää pienokaisen hiuksia. Asettaa tyhjän karamellipaperin muiden tikkareiden kanssa kassahihnalle ja sanoo myyjälle, että niitä on viisi. Yksi tytöllä. Pienen tytön kasvot loistavat kirkkaammin kuin kaupan katossa olevat loisteputkivalaisimet. Sydäntäni puristaa. Haluaisin ostaa heille lisää tikkareita.
Kassajonoon saapuu lisää turvapaikanhakijoita. Nämä ovat nuoria miehiä, viimeisen päälle pukeutuneita. Miehillä on ostoksinaan mäyräkoirallinen olutta. Nuoret miehet tuntuvat tietävän oppaana toimivan suomimiehen. He näyttävät hänelle uuden uutukaisista puhelimistaan videoita, joille nauravat kovaäänisesti. He kailottavat, että ostavat viikonlopun kunniaksi "suomilimonaadia", jossa on alkoholia vain vähän. Muita kassajonossa seisovia miesten käytös näyttää ärsyttävän.
Takanani tuleva turvapaikkaa hakenut isä vetäytyy kuoreensa, eikä uskalla ottaa kontaktia enää keneenkään. Hän maksaa ostokset ja siirtyy pakkaamaan muutamaa maitopurkkia ja tikkareita ilmaiseen kassalta saatavaan muovipussiin.
Illalla katson Arman Alizadin uutta dokumenttisarjaa Pohjantähden alla. Aiheena ovat kodittomat suomalaiset. Ohjelmassa Arman viettää yön rappukäytävässä koditon seuranaan. Yö on pitkä ja raskas. Ohjelma on kuvattu ja editoitu tietyllä tapaa. Ohjelman käsikirjoitus on tarkkaan harkittu ja sanomakin on selvä.
Omassa hyvinvointivaltiossamme on liian monella paha olla. Liian moni näkee nälkää ja viettää yönsä kylmässä. Liian moni suomalaisista kodittomista on tarttunut pulloon ja hakee lämmikettä nesteen muodossa, koska muuta vaihtoehtoa ei enää ole.
En voi olla ajattelematta niitä hyvin pukeutuneita, kovaäänisiä nuoria turvapaikanhakijamiehiä, jotka nauttivat oluttaan Kivirannan kerrostaloissa valtion kustantamassa asunnossa. En voi ymmärtää, että heillä olot ovat Suomessa paremmin kuin ohjelmassa olevilla kodittomilla suomalaisilla.
Minulla ei ole silti oikeutta arvostella heitäkään, sillä en tiedä millaista heidän elämänsä oli kotimaassaan. En tiedä millaiset lähtökohdat heillä oli ja mitä heidän taustallaan on.
Tuntuu pahalta, että elämme tilanteessa, jossa pitäisi asettua jommalle kummalle puolelle. Olla joko suvakki tai rasisti.
