Minä olen Sutki. Nimeltänikin. Kaappo Liisanpoika Sutki.
Nämä sanat dekkaristi ja lastenkirjailija Tapani Bagge kirjoitti jo parikymmentä vuotta sitten historiallisen rikosromaaninsa aloitussanoiksi. Tarina jäi kuitenkin siihen.
Päähenkilö Gabriel Sutki oli rosvo ja tavarantasaaja, joka aloitti uransa 1860-luvun nälkävuosina Pohjanmaalta ja josta aikakauden sanomalehdistö kirjoitti ahkerasti ympäri Etelä-Suomea.
Bagge kokosi Sutkia koskevaa materiaalia vuosikymmeniä muiden töidensä ohessa. Sutkin kerrotaan jopa kirjoittaneen omaelämäkertansa Hämeenlinnan vankilassa 1870-luvulla, mutta kirjoitus ei ole säilynyt.
Nyt Bagge on jatkanut tarinaansa aloitussanoja pitemmälle. Hänen Maantien kutsu -kirjassaan (Docendo 2019) saamme Sutkin elämäntarinan luettavaksemme sellaisena kuin se olisi ehkä ollut, jos veijari olisi sen itse kirjoittanut.
– Sutki alkoi sanella tarinaansa sellaisella voimalla, että piti siirtää muut työt sivuun, Bagge hymyilee.
Lastenkirjoja ja dekkareita syntyy kuin liukuhihnalta
Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnollakin kruunattu Tapani Bagge on harvinaisen tuottelias ja monipuolinen kirjailija. Paitsi jännitys- ja rikosromaaneja, hän on kirjoittanut hengästyttävän monta lasten- ja nuortenkirjaa ja saanut niistäkin palkintoja ja palkintoehdokkuuksia.
Tyypillistä hänen tyylilleen ovat huumori ja humaani suhtautuminen ihmisiin, myös rikollisiin.
Baggen kynästä ovat muiden muassa lasten Kaisa- ja Urho-sarjat, Kiljusen uusi herrasväki, parikymmentä nuortenkirjaa, kuvakirjoja, lähes 30 dekkaria ja koko joukko muita rikosromaaneja, tietokirjoja, sarjakuvia ja novellikokoelmia.
Tällä kirjoitusvauhdilla kirjailijalta ilmestyy useita teoksia vuodessa. Maantien kutsu on jo toinen julkaisu tälle vuodelle, ja syyspuolella on tulossa useita lisää.
Kirjailija on aikatauluttanut työnsä lähes päivän tarkkuudella jopa kaksi vuotta etukäteen. Hän kirjoittaa päivällä ja kokoaa materiaalia uutta teosta varten illalla.
Siksi Sutki-tarinan yllättävä "tunkeutuminen" kirjailijan aikatauluihin on erikoinen tapaus.
Onko käsissä nyt ensimmäinen historiallinen romaani, kuten kustantajan esittelyssä sanotaan? Vai ehkä klassinen veijariromaani?
Baggen mukaan matkakertomuksen muoto ja veijariromaanin tyyli tulivat Maantien kutsuun tarinasta ja kohdehenkilöstä kuin itsestään.
Sutki oli Matti Haapojan veroinen vankikarkuri
Kauhavalla vuonna 1843 syntynyt Gabriel Sutki oli yksi niistä 1800-luvun kuuluisista vangeista, joista on jäänyt oikeudenkäyntipöytäkirjojen ja sanomalehtikirjoitusten lisäksi elämään kansantarinoita ja lauluja.
Toisin kuin vaikkapa Matti Haapoja, Hallin Janne tai Pohjanmaan puukkojunkkarit, Kaappo Sutki ei ollut väkivaltainen.
– Hän oli veijarihahmo, joka toimi oveluudella ja oli hyvä supliikkimies. Hän korosti väkivallattomuutta, Bagge sanoo.
Vankiloissa hän ei viihtynyt, vaan onnistui karkaamaan niistä kerta toisensa jälkeen. Hän sahasi kahleitaan poikki ja vuoli puukolla ovenpieliä hajalle.
– Lisäksi hän osasi jotenkin ihmeellisesti muljauttaa kätensä vapaaksi kahleista, Bagge kertoo.
Tehtaili varkauksia ja väärennettyjä henkilötodistuksia
Sutki oli köyhän piian avioton poika, joka päätyi äitinsä kuoltua kasvattilapseksi Kauhavan kirkkoväärtin taloon. Siellä olot olivat ankarat ja kohtelu huonoa.
Etelä-Pohjanmaan häjyjen hurjaa menoa Sutki katseli sivusta. Hän luki mieluummin lehtiä sekä rajasuutari Forssilta lainaamiaan kirjoja.
Tarjolla olleista rengin töistä Sutki ei kuitenkaan jaksanut innostua, vaan lähti mieluummin tien päälle kohti Tamperetta ja Hämeenlinnaa.
Monien muiden nälän ajamien ihmisten tavoin hän elätti itsensä varastamalla. Mukanaan hänellä oli väärennettyjä todistuksia, joiden nojalla hän sai liikkua paikkakunnalta toiselle ilman syytettä irtolaisuudesta.
Tavarantasaaja varasti rikkailta, antoi köyhille
Sutki nimitti itseään tavarantasaajaksi. Tällaisia robinhoodeja olivat monet muutkin entisaikojen kuuluisat suurrosvot. Etenkin kansantarinoissa he olivat suorastaan jaloja sankareita. He ottivat rikkailta ja auttoivat köyhiä esimerkiksi maksamalla näiden velkoja.
Vaikka osa tarinoista perustui oikeudenkäyntien pöytäkirjoihin ja sanomalehtikirjoituksiin, monet niistä sisälsivät aineksia kansainvälisistä kulkutarinoista, jotka vain sovitettiin paikallisiin olosuhteisiin.
Esimerkiksi tarina lehmää markkinoille kuljettaneesta mummosta tunnettiin niin suomalaisessa perinteessä kuin Robin Hoodissa tai vaikkapa amerikkalaiseen lainsuojattomaan Jesse Jamesiin liittyvissä kertomuksissa.
Sutki kohtasi tiellä mummon, joka kuljetti lehmää markkinoille. Mummoa pelotti, koska hän oli kuullut, että kuuluisa rosvo Sutki liikkui paikkakunnalla. Gabriel Sutki tarjoutui saattamaan mummoa, jottei tämän tarvitsisi pelätä.
Lopuksi hän vielä maksoi mummolle lehmän hinnan ja kehotti tätä palaamaan kotiin, jottei köyhän perheen tarvitsisi luopua ainoasta lehmästään.
Nälkävuosina omaisuusrikosten määrä kasvoi
Tietokirjailija Kaisa Kyläkoski kirjoitti kymmenisen vuotta sitten pienen tutkielman Kaappo Sutkista ja Porin seudulla toimineesta ruotsalaissyntyisestä tavarantasaajasta Patrik Österholmista. Hänen mielestään rikoksista kannattaa kirjoittaa, koska paikallishistorioissa aihe usein sivuutetaan.
Rikostilastoista ilmenee, että omaisuusrikosten määrä kasvoi räjähdysmäisesti nälkävuosina. Jos ennen 1860-lukua tuomioita langetettiin vuosittain noin 700, vuonna 1868 määrä oli jo yli 2 500. Vankeusrangaistusta yleisempiä olivat kuitenkin sakot ja ruumiinrangaistus.
Mutta olisiko Sutki pystynyt kirjoittamaan omaelämäkerran vankilassa ollessaan?
Kyläkosken mielestä se on hyvinkin mahdollista, vaikka kansanopetus ei vielä ollut kovin järjestäytynyttä.
Itseoppineita kirjoittajia tunnetaan 1800-luvulta useitakin, ja juuri omaelämäkerta oli tyypillinen tuote heiltä.
Muisto lapsuudesta: rosvotkin ovat ihmisiä
Jos Kaappo Sutki olisi kirjoittanut elämäkertansa, tarina olisi päättynyt suomalaissiirtokuntaan Siperiassa. Tuomitut saattoivat anoa siirtoa sinne vankeusrangaistuksensa sijaan.
Mutta mikä on ajanut Tapani Baggen kirjoittamaan kerta toisensa jälkeen vanki- ja veijariteemaisia teoksia?
Bagge katsoo hetken alas vankilamuseon pitkää käytävää ja kertoo sitten muiston lapsuudestaan. Ollessaan 12-vuotias hän vieraili perheensä kanssa Mikkelin lääninvankilassa tapaamassa enoaan. Tämä ei suinkaan ollut vanginvartija, vaan istui kiven sisässä "hyvästä syystä".
Siinä tapaamishuoneen pöydän ääressä hän mietti, että eno oli sama mies kuin ennenkin, vaikka olikin nyt vankilassa – korkeintaan hiukan hiljaisempi kuin aiemmin.
– Ymmärsin, että asiat eivät ole mustavalkoisia, vaan välissä on monenlaisia sävyjä. Tajusin, että rosvotkin ovat ihmisiä.
Aikansa julkkiksia
Monet 1800-luvun rosvot olivat eräänlaisia aikansa julkkiksia.
Lounais-Suomessa toiminut Sika-Kyösti (1800–1836) oli ensimmäinen ns. tavarantasaajista. Nouseva suomalainen lehdistö levitti sensaatiomaisia tarinoita rikoksista.
Kansantarinoissa rikollisiin saatettiin liittää faktojen lisäksi sisältöä myös kansainvälisestä tarinaperinteestä.
Laulut kauppatavarana
Murhamiehistä ja rosvoista tehtiin myös osittain tosipohjaiseen aineistoon perustuvia lauluja.
Painettuja kertomalauluja, arkkiveisuja, myytiin runsaasti mm. murhamies Matti Haapojasta, Oulun seudulla toimineesta Rosvo Perttusesta ja Satakunnassa liikkuneesta Fieandt-nimisestä aatelissyntyisestä rosvosta.
Pohjanmaalla ja Hämeessä varastelleesta Kaappo Sutkista on maininta eräässä Haapoja-laulussa, mutta hänestä ei tiedetä kirjoitetun omia lauluja.
Valokuvat kauppatavarana
Porin seudulla toimineen rikoksenuusijan Patrik Österholmin valokuvia myytiin hänen oikeudenkäyntiensä aikana 1860-luvulla sadoittain, sillä hänestä oli tullut lehtikirjoitusten ansiosta laajalti tunnettu.
Kaappo Sutkista ei ole vankeusaikaista valokuvaa, vaikka sitä yritettiin ottaa useita kertoja. Hän irvisti salaman välähtäessä niin rumasti, ettei kasvoja voinut tunnistaa. Kuvan puuttuminen helpotti hänen pakomatkojaan.