Antti Tuisku: En kommentoi.
Tässä on nyt se levy, jolla Antti Tuisku löytää yli kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen artistipersoonansa. Hän on jo kauan ollut hahmona suomalaisen popkentän sympaattisimpia, mutta levytetty tuotanto ei ole vaikuttanut kovin kiinnostavalta.
Parilla edellisellä levyllä otettiin jo askelia oikeaan suuntaan, mutta En kommentoi merkitsee huimaa hyppyä uudelle tasolle – näin hyvää valtavirtapoppia ei Suomessa tee tällä hetkellä monikaan, miesartisteista ei varmaan kukaan.
Salaisuus tuntuu piilevän aivan yksinkertaisesti laskelmoinnin puutteessa. Siitä kertoi jo alkukeväästä huomiota ja suosiota kerännyt single Peto on irti , joka on naurettavan tarttuva korvamato, mutta täysin omaperäinen sellainen. Hämmentävä ja riemastuttava tuleva pop-klassikko ei kaihda lievää vahvempia camp-ulottuvuuksia, mutta onnistuu silti kuulostamaan edelleen vilpittömältä.
Peto on irti on myös toinen En kommentoi -albumin kahdesta kappaleesta, jossa Tuisku mainitsee itsensä nimeltä. Tämä ei ole sattumaa: melkoinen osa näistä biiseistä on reaktiota sosiaalisen median, klikkijulkisuuden ja hetkessä unohtuvien kohujen maailmaan, jossa hashtagin #anttituisku suosio määrittelee samannimisen artistin aseman.
Tuisku ei tunnu olevan tässä maailmassa kovinkaan kotonaan. Hän osaa kuitenkin puhua siinä käytettävää kieltä. Oikeastaan hän on vasta nyt, ensimmäistä kertaa urallaan, tarkalleen ajan hermolla.
Osa tuotannollisista keinoista voi kyllä olla lainaa viime vuosien kansainvälisiltä suosikkilevyiltä, mutta Tuiskun pelastaa se, että hänellä on omaakin sanottavaa. Blaa blaa (En kuule sanaakaan) -kakkossinglessä kuulee ruotsalaisen Aviciin folk-edm:n kaikuja, mutta kiusaajia ja mussuttajia vastaan uhmakkaasti asettuva teksti täydellistää sävellyksenäkin upean kappaleen ja tekee siitä henkilökohtaisen manifestin.
Vaikka En kommentoi on positiivista ja nostattavaa musiikkia, ei sillä ole mitään tekemistä tämän päivän suosituimpien popartistien, cheekien ja elastisten, kylmän menestyjäasenteen kanssa. Levyllä on useita biletysbiisejä, mutta nekin tuntuvat humaaneilta, mukaan kutsuvilta. Tuisku korostaa erikseen, että kuka tahansa osaa ja saa olla tanssilattian tähti. Hänellä on luontainen kyky asettua altavastaajan puolelle, ja se on tänä päivänä likimain tärkein ominaisuus, joka poptähdellä voi olla.
Avantgardea ja populismia nerokkaasti yhdistävät biitit ja Tuiskun uran parhaat ja intohimoisimmat laulusuoritukset muodostavat sen konkreettisen pohjan, jolle tämä vastustamaton, rohkea levy on rakennettu.
