Perinteisessä improvisoidussa näytelmässä on täysin vapaa kenttä, ja se voi heilahtaa ihan mihin tahansa. Halusimme laajentaa repertuaariamme, ja meitä alkoi kiinnostaa eri genret. Tutkimme esimerkiksi dekkaria, romanttista komediaa ja musikaalia.
Olemme tuoneet rikosnäytelmiin genren lainalaisuuksia – esimerkiksi Quentin Tarantinon tyyliä tai Agatha Christien tyyppistä murhamysteeriä, josta olemme viime aikoina innostuneet. Olemme tutkineet myös esimerkiksi, miten väkivaltaa voi toteuttaa teatterin lavalla.
Ainoa vaatimus on se, että näytelmässä tapahtuu rikos. Mitään ei sovita etukäteen. Väliajallakin käymme vain läpi, mitä katsojille on luvattu, mutta emme sovi koskaan mitään, koska se olisi tylsää sekä tekijöille että katsojille.
Ratkaisu selviää tasan yhtä aikaa meille näyttelijöille kuin yleisölle. Tulevaa ei voi ennustaa, koska emme voi lukea toistemme ajatuksia. Minulla voi olla jossain kohtauksessa hyvin selkeä kuva siitä, mitä olen tekemässä, ja sitten toinen kääntääkin sen päälaelleen.
Tarinan rikoshan voi olla mikä tahansa, vaikkapa talousrikos tai murha. Tarina voi myös kertoa esimerkiksi rikosporukasta.
Kysymme yleisöltä aina näytelmälle nimen. Yleisö saattaa päättää myös vaikkapa murhaesineen tai luoda tiloja, joissa kohtauksia tapahtuu.
Kyllä saa nauraa! Emme me pysty olemaan kovin vakavia, yleensä nauramme itsekin lavan sivussa. Rikostarinathan ovat täynnä hassuja hahmoja, esimerkiksi Raid.