Sota Kailan perheen silmin: "Usein tuntuu niin vai­keal­ta olla äiti täl­lai­se­na aikana. Ei tosiaan voi tietää, mihin ja mitä varten vaalii pie­noi­siaan."

Lapin maakuntamuseon kokoelmissa on digitaalisena Kailan perheen sota-ajan valokuva-albumi, josta välittyy tuokiokuvia perheen elämästä vaikeina aikoina. Lisäksi samaan kokonaisuuteen kuuluu Liisa-äidin kirjoittama päiväkirja.

Päiväkirjamerkinnät, erityisesti kuvaukset lasten lausahduksista ja leikeistä, nostavat yhdessä valokuvien kanssa esiin välähdyksiä sota-ajan arjesta. Museon kokoelmille on aina sitä rikkaampaa, mitä enemmän aineistot täydentävät toisiaan.

Liisa Kailan päiväkirja kertoo, kuinka välirauhankin aikana pienten lasten mielissä pyörivät ajatukset sodasta ja pommituksista. Kotitalon ympäristö oli täynnä pommikuoppia ja rikkonaisia rakennuksia.

”Tapani taas kulkee talon ympärillä pieni ämpäri kädessä ja kerää siihen lasinpalasia sanoen: ”Tämänkin on Molotohvi särkenyt”. Kumma, kun ei tuo sota ota haihtuakseen Tapanin ajatusmaailmasta. Aina hän vielä leikkii pommittamista (heittää kivellä omia rakennelmiaan) ja on kovasti kiinnostunut ”rikkinäisistä” taloista ja pomminsirpaleista, joita hänellä on kokoelma. Mutta eipä lehdissä enää näekään muuta kuin sotakuvia ja lehtiä Tapani katselee ja leikkelee kuvat.” (17.5.1940)

Liisa-äidillä oli kova huoli ja pelko tulevaisuudesta, kun sota näytti lähenevän Saksan vallattua Norjan.

”Usein tuntuu niin vaikealta olla äiti tällaisena aikana. Ei tosiaan voi tietää, mihin ja mitä varten vaalii pienoisiaan. Missään kohti ei ole varmuutta. (---) Olemme ostaneet tontin, olemme ostaneet uuden astiakaapin ja uskomme, että saamme ne pitää. Kun rakennuslaina järjestyisi, rakentaisimme oman talonkin, iki-oman kodin pikku pojille.” (4.8.1940)

Kailan perhe ja naapurin poika kotipihallaan. Rakenteilla on Luftwaffen parakkialue. Albumin kuvat kertovat myös yhteiselosta saksalaisten kanssa.

Kuva: Lapin maakuntamuseon kokoelmat

Pelko muuttui todellisuudeksi kesäkuussa 1941 jatkosodan alkaessa. Lapset vietiin turvaan kolmeen otteeseen Rovaniemen ulkopuolelle, mutta sodan pitkittyessä pommituksiinkin totuttiin.

”Nyt ovat meidän pojatkin saaneet olla jo kahdessa pommituksessa. Ensimmäinen tuli yllättäen kello viisi aamulla ja pommit putosivat melko etäälle, eivät pojat edes heränneet. Toinen sattui noin kello 20. Pojat jo nukkuivat, mutta kun rupesi kovaa paukkumaan, kiskoimme heidät sängyistään ja lennätimme kellariin. Panu ei ollut milläänsäkään, sanoi vain "enkelit varjelee", mutta Tapani vapisi pelosta.” (7.12.1941)

”Ryssä on taas pitkästä aikaa "onnellistuttanut" rovaniemeläiset lentolehtisillään ja pommeillaan. Panu ilmoitti viime kellarimatkan jälkeen, että kun tulee seuraava hälytys, niin lastenhuone nukkuu.” (21.7.1942)

Kailan perhe sai perheenlisäystä pienen tyttären syntyessä sodan keskelle vuonna 1942. Anna-Liisa joutui ensimmäiselle kellarimatkalleen pommitusta pakoon vain 11 vuorokauden ikäisenä. Tytön syntymä toi perheeseen lohdutusta, sillä isoäidin ainoa poika, Anna-Liisan eno, oli kaatunut samoihin aikoihin Karjalan kannaksella.

Vuoden 1944 syyskuun alun aselevon jälkeen pelättiin venäläisten valloittavan Suomen ja Kailan perhe mietti, missä olisi parhainta asua. Heillä oli ollut tarkoitus rakentaa oma talo Rovaniemelle, mutta Lapin sota totaalisine tuhoineen muutti suunnitelmat.

Kailan perhe ei enää palannut Rovaniemelle.