Soit­ta­kaa toi­sil­len­ne ja kysykää kul­lan­ar­voi­nen kysymys

Mitä helpompaa kanssakäynti on, sitä vaikeampaa se on

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Elämässä on monenlaisia kaverisuhteita. Ensin puhkeavat lapsuusiän kaverisuhteet, sitten solmitaan ikuisia sydänsuhteita koulukavereihin, kaverisuhteet harrastuksissa ja muissa touhuissa ovat elintärkeitä. Rakastuminen tuo mukanaan ihastumisia ja parisuhteita, ekat poikaystävät ja tyttöystävät järisyttävät koko maailman.

Nuoruusajan  ihmissuhteet  ovat myös äärimmäisen hienovaraisia ja tärkeitä. Sitten seuraavat aikuistumisen myötä tulevat ihmissuhteet, keski-iän ja vanhuuden aikaiset ystävyyssuhteet. Kavereita siis maailma pullollaan! Niin luulisi.

Nykyisissä  ihmissuhteissa  myös kännykät on pääosassa... tai niin luulisi!

Kännykällä soitto on tehty niin helpoksi kuin voi – pääosassa ovatkin siis niiden käyttäjät. Jotka eivät sitten soita toisilleen. Jotka sitten surevat yksinään sitä, kun ei kukaan soita ellei itse soita. Ja kun sitten kukaan ei soita, niin olla möllötetään yksin omissa nurkissa kuin täytetyt huuhkajat lasivitriinin takana ja podetaan yksinäisyyttä, unohdutaan sinne vitriiniin odottamaan toisen soittoa, nyyh, nyyh , nyyh! Niin! Kyllä ajatuskin itkettää. Että mitä helpompaa kanssakäynti on, sitä vaikeampaa se on. Onko?

Jo tekstari on ihan hyvä juttu! Hyvä alku, mutta ei niin syväluotaava ja lämmin kohtaaminen kuin kunnon puhelu. Puhumattakaan oikeasta näkemisestä, mutta se on kokonaan toinen juttu... kun on koronaa ja kaikkea!

Omalla kohdalla oli aika kurjaa se, että kun lapsi syntyi vammaisena, emmekä sitten päässeet lähtemään kaikkialle, jonne meidät kutsuttiin, niin sitten seurasi täysi hiljaisuus. Vaikka ymmärsimme sen, ja vaikka aikaa oli kulunut, odotimme soittoja.

Elämä kulkee usein omallakin kohdalla niin, että ei tule soitettua sille, joka ehkä eniten sitä tarvitsisi.

Ei mitään! Viimeisetkin ystävien soitot jäivät, eikä puhelin pihahtanutkaan. Se tuntui omituiselta ja tiukalta niellä juuri silloin. Vammaisten vertaistukiryhmissä muutkin vanhemmat puhuivat vastaavanlaisesta ystävien mykistymisestä.

Elämä kulkee usein omallakin kohdalla niin, että ei tule soitettua sille, joka ehkä eniten sitä tarvitsisi. Esimerkiksi, kun tuttavaperheessä toinen puolisoista kuolee. Sitä pohtii, soitanko, vai onko se tunkeilua? Ehkä olisi kuitenkin hyvä soittaa? Ei voi tietää millaista se on, ennen kuin kokeilee.

Ei tällä ole syyllisyyden kanssa mitään tekemistä, mutta viitsimisen, huomaamisen ja toisen ihmisen kunnioittamisen kanssa on.  Sekin, että itse soittaa aktiisisesti toiselle, mutta toinen ei juuri koskaan,  on itsekästä, vaikka toinen olisikin ujo - tai vaikka sellaiseen löytyisi tuhat selitystä!

Sanonkin teille, jotka olette huonoja yhteydenpitäjiä, ja joilla vielä silti on kavereita: Soittakaa toisillenne! Tulkaa ulos vitriineistänne ja tehkää se kysymys, se kullanarvoinen!

Mitä kuuluu?