Tiistaiaamun herätys oli brutaali.
Kun luin otsikon Manchesterin terrori-iskusta, harkitsin jälleen kerran poistavani uutissovelluksen puhelimestani. Ei tällaisiin uutisiin halua herätä.
Ajatuskulku iskujen jälkeen tuntuu kulkevan tuttua kehää. Joko taas, missä tällä kertaa. Tällä kertaa isku kohdistui lapsiin ja nuoriin, mikä teki siitä vielä harvinaisen hirveän.
Välillä taas tuntee syyllisyyttä, kun ei joka kerta enää järkytykään yhtä paljon. Mutta niin se vain on: tämä otsikot ovat jo osa arkeamme, joten jonkinasteinen turtumus on väistämätöntä.
Olin viime syksyn harjoittelussa Lontoossa.
Ennen kuin lähdin, olin lähes varma, että syksyn aikana kaupungissa tapahtuu terrori-isku, koska edellisestä oli aikaa jo yli kymmenen vuotta.
Suhtauduin mahdolliseen uhkaan kuitenkin aika rauhallisesti.
Kunnes sitten eräänä iltana löysin itseni lukemasta Wikipedia-artikkelia Lontoon terrori-iskuista 2005: missä päin kaupunkia, mihin aikaan päivästä ja missä liikennevälineessä ne tapahtuivat.
Ihan hyvä, että kuljen työmatkani bussilla, koska metroon kai isketään useammin, ajattelin.
Syksyn aikana Lontooseen ei kuitenkaan isketty. Maaliskuussa iskettiin.
Joku saattaa jättää pelon vuoksi ulkomaanmatkan tekemättä tai vaihtaa kohdetta. Tai jos lähtee, saattaa suurten nähtävyyksien luona isossa väkijoukossa ahdistus hiipiä pintaan.
Huomaan joskus tarkkailevani ihmisten käsiä, koska luin joskus jonkun pommittajan pitäneen hanskaa vain toisessa kädessä. En haluaisi tehdä niin.
Pelko on ymmärrettävää, vaikka kaikki tiedämme, että sille ei saisi antaa valtaa. Sitähän iskuilla tavoitellaan.
Jos aloit lukea tätä kolumnia toivoen, että tarjoan jonkin suuren oivalluksen siitä, miten terrori-iskuihin pitäisi suhtautua – olen pahoillani. Ei minulla ole.
Osaan vain toistaa sen, minkä kaikki muutkin: täytyy yrittää elää vähintään yhtä täysillä kuin ennenkin.
Täytyy käydä keikoilla, matkustaa, ajaa metrolla, käydä syömässä, nähdä ystäviä.
Koska eihän se muuten mitään elämää ole.