Jossain vaiheessa syksyä tuli aina tunne, että nyt. Nappasin eteisen lipastosta taskulampun ja heilautin sitä merkitsevästi siskolleni. Pitäiskö?
Sitten hiippailimme salamyhkäisesti portaiden alla olevaan komeroon ja kaivoimme esiin joulukoristelaatikot. Hipelöimme läpi kaikki suosikkimme talon muotoisesta tuikkulyhdystä niihin joulukoreihin, jotka olivat pitkään kalleimmat aarteemme. Ne oli hankittu Helsingin Stockmannin jouluosastolta, joka jäi 6-vuotiaan muistikuviin liki myyttisenä kokemuksena.
Tämä rituaali suoritettiin noin ala-asteikäisinä vähintään kerran vuodessa, muistaakseni yleensä juuri syksyisin – kai se auttoi lievittämään joulunkaipuuta, joka iski aina viimeistään lokakuussa.
Olen aina rakastanut joulua. Kaikenlainen ylisiirappisuus saa karvani pystyyn, mutta joulu on jostain syystä aina pysynyt piparinmuotoisena aukkona kyynisessä ulkokuoressani. Joulumusiikki alkaa houkuttaa jo lokakuun lopulla, enkä edelleenkään malttaisi odottaa koristeiden kaivamista esille.
En ole ruuanlaittaja, leipuri tai käsityöihminen, en leikekirjojen pipertäjä. Jostain syystä joulu kuitenkin saa minut kuvittelemaan, että olisin kaikkea tätä, ja jouluisin tapaan innostua milloin mistäkin piperrysprojektista. Tarkasti kuratoitu Maijun joululevy -kokoelma-cd on joka toisen joulun perinne jo yli kymmenen vuoden ajalta. Viime jouluna taas sain päähäni, että itse tehtyyn (eli siskoni tekemään) lahjaglögiin on ehdottomasti väkerrettävä etiketti fraktuuralla, eli vanhalla goottilaistyylisellä kirjaintyypillä. Älkää vain kysykö, miksi.
Siihen nähden , että olen niin sataprosenttisesti jouluihminen, olen kuitenkin jouluperinteiden suhteen aika liberaali. Joulun voi ihan hyvin viettää vaikka rantalomalla tai toisinaan jopa töissä.
Kunhan saa edes sen yhden täydellisen jouluhetken. Viime vuosina sellainen on yleensä löytynyt sohvannurkasta jouluaterian jälkeen, Jussi Björlingin O Helga Natt täysillä kaiuttimissa.
Onneksi nykyään on Spotify ja Youtube, joten Jussi Björling ja siten se täydellinen jouluhetki eivät koskaan ole kovin kaukana.
Maiju Ylipiessa
