Tehdäänpä yksi asia selväksi.
Kun puhutaan kehopositiivisuudesta, kuten viime aikoina on paljon tehty, ei ole kyse siitä, että annetaan vain lihavalle tekosyy syödä lisää pullaa, kuten nettikeskusteluissa on välillä tulkittu. Kehon hyväksyminen kun ei ensinnäkään riipu painoindeksin lukemasta.
Minä olin laiha lapsi, joka söi ihan normaalisti, mutta ei vain lihonut. Hyi Maiju ko sie oot niin laiha, hyi että, sanoi luokkakaveri ala-asteella pukuhuoneessa.
Teini-ikäisenä keho tietenkin muuttui, ja yhden lukiokesän lopussa huomasin yhtäkkiä vyötärölläni jotain ylimääräistä. Se tuntui elämän kauheimmalta asialta.
Lukioaikaisista vaatteistani jo kauan sitten ulos kasvaneena tuntuu järkyttävältä, että olen voinut sen kokoisena tuntea itseni lihavaksi. Vanhojentansseihin minun oli saatava korsetti, jotta (todennäköisesti olematon) vatsamakkarani ei pullottaisi mekon läpi. Jos voisin nyt sanoa jotain 17-vuotiaalle itselleni, sanoisin, että unohda se korsetti, ja keskity mieluummin hengittämiseen.
Olisi hienoa , jos voisin tarjota jonkin konkreettisen oivalluksen, jonka myötä olen oppinut hyväksymään kehoni, mutta ei sellaista ole. Jossain vaiheessa vain huomasin, etten enää puristellut pakonomaisesti vyötärönympärystäni tai vertaillut itseäni jokaiseen vastaantulevaan naiseen.
En yksinkertaisesti jaksa enää käyttää energiaa itseni vihaamiseen ja syyllistämiseen. Haluaisin kyllä liikkua enemmän, mutta enää kyse ei ole siitä, miltä kehoni näyttää, vaan siitä, että pääsisin eroon selkäkivuista ja jaksaisin juosta bussin kiinni hengästymättä. Haluan tuntea itseni terveeksi ja vahvaksi.
On nurinkurista, että usein silloin, kun olen tuntenut kuntoni kaikkein surkeimmaksi, joku on saattanut ihailevaan sävyyn todeta, että oletko muuten laihtunut. No olen varmaan, kun keskivartalossa ei ole yhtään lihaksia.
Jos joku kertoo edistyneensä kuntoprojektissaan, ovat onnittelut paikallaan. Mutta pelkän laihtumisen kehumisessa olisin varovainen. Laihtuminen ei ole aina osoitus siitä, että menee hyvin.