Ennen sanottiin: ”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”. Elettiin lähellä luontoa ja sitä kunnioitettiin.
Rakkaalle lapselle, esimerkiksi karhulle, keksittiin monta nimeä: mesikämmen, kontio, ohto ym. Syy oli tosin siinä, että sen varsinaista nimeä ei haluttu mainita, ettei sitä kutsuttaisi asujaimille.
Nykyaikaa kuvaa vanhan, nuoruudessaan metsurina toimineen, isäni jutustelu: ”Ei metsässä asu enää eläimiä.