Sisko Kos­ki­nie­mi näki kotien kauhut ja kir­joit­ti jo toisen fik­tii­vi­sen ro­maa­nin po­lii­sin sossun ar­jes­ta: "Kun ko­ti­hä­ly­tys tulee, tilanne on pal­jaa­na"

Kotihälytykset tulivat yleensä öisin ja viikonloppuisin. Silloin piti lähteä, vaikka oli pullataikina kohoamassa.

Sisko Koskiniemi sinkosi matkaan poliisien seurassa. Vastassa oli akuutti tilanne. Alkoholi, joskus huumeet, väkivalta ja lapset olivat yleinen yhdistelmä. Toisinaan nuoret riehuivat päissään.

Koskiniemi työskenteli kymmenen vuotta poliisilaitoksen sosiaalityöntekijänä Rovaniemellä. Tapahtumat kodeissa olivat traagisia ja henkisesti rankkoja. Välillä Koskiniemi meni töihin perjantai-iltana ja palasi kotiin maanantaiaamuna. Asiat oli hoidettava heti. Ei voinut sanoa, että soita maanantaina virastoon.

”En tiennyt, mitä ihmisten ja lasten elämä on, ennen kuin menin koteihin, vaikka olin ollut kuntien virastoissa sosiaalityöntekijänä”, Koskiniemi sanoo.

”Monet pystyvät peittämään tilanteen hyvin viranomaisilta. Kun kotihälytys tulee, tilanne on paljaana, eikä sitä voi siinä hetkessä peittää. Se yllätti minut.”

Koskiniemi on sittemmin kirjoittanut aiheesta kaksi fiktiivistä romaania, joista uudempi ilmestyy ensi vuoden maaliskuussa.

”Aika poliisilaitoksella oli elämäni parhaat kymmenen vuotta. Työ oli mahtavaa ja palkitsevaa. Tunsin tekeväni jotain tärkeää ja poliisit olivat mahtavia työkavereita”, hän kuvaa.

”Aloin kirjoittaa siitä, koska työ oli merkityksellistä.”

Uudessa Ihan tavallinen perhe -romaanissa seikkailee esikoisteoksesta tuttu poliisilaitoksen sosiaalityöntekijä Kaija. Konteksti ja päähenkilö ovat samoja, mutta asiakastilanteet täysin erilaisia kuin ensimmäisessä kirjassa.

Uudessa romaanissa Kaija kohtaa pakkoavioliittoa pelkäävän maahanmuuttajatytön, huumeita käyttävän äidin ja onnellisen avioparin, joka ajautuu ongelmiin.

”Minulla oli paljon sanomatonta asiaa”, Koskiniemi perustelee toisen romaanin kirjoittamista.

Uudella kirjallaan hän tahtoo näyttää, että lastensuojelusta kertovien otsikoiden takana on ihan tavallisia perheitä, joiden asiat menevät syystä tai toisesta vikaan.

”Ihmettelen, miksi sosiaalityöntekijät eivät kirjoita enemmän romaaneja. He elävät jännittävää elämää. Kirjan kannalta poliisi ja sosiaalityö on hirveän hyvä yhdistelmä.”

Koskiniemellä oli kova maine Rovaniemellä, kun hän työskenteli poliisilaitoksen sosiaalityöntekijänä. Monet nuoret tiesivät hänet ja vanhemmat pelottelivat, että soittavat poliisin sossulle, jos nuori lähtee luvatta kotoa. Usein nuori jätti menemättä.

Koulujen päättäjäisten aikaan poliisit pyysivät Koskiniemeä näyttäytymään kaupungin uimarannoilla, joilla nuoret juhlivat. Se rauhoittaisi tilanteen, he uskoivat.

”Niinhän se rauhoittikin”, Koskiniemi hymyilee.

Usein vanhemmat soittivat poliisille, kun nuori otti alkoholia kaupungilla, eikä häntä näkynyt kotona. Koskiniemi etsi virkavallan kanssa nuoren kaupungilta ja palautti kotiin.

Sitten hän puhutteli. Hän ei sanonut, että onhan se nuoren elämä rankkaa ja rellestäminen siksi ymmärrettävää. Hän pysyi tiukkana. Sanoi, että näin ei toimita.

”Vanhemmat olivat kiitollisia, että oli tiukka ämmä puhuttelemassa”, Koskiniemi sanoo.

Monesti vanhemmat kiittelivät jälkikäteen. Puhuttelu oli tepsinyt, nuori oli lopettanut ryyppäämisen. Toisinaan nuoret ovat aikuistuttuaan itsekin kiitellet ja pyytäneet anteeksi, kun puhuivat Koskiniemelle hirveitä.

”Nuoret olivat erittäin palkitseva asiakasosa”, hän hymyilee.

Koskiniemi teki töitä myös lasten parissa. Hän kohtasi muun muassa nipin napin kouluikäisen naperojengin, joka näpisteli kaupoista. Rankimpia olivat kotihälytykset, joihin liittyi päihteitä ja perheväkivaltaa.

Koskiniemi on lasten tilanteista paljon vaitonaisempi kuin nuorten auttamisesta.

”Pikkulasten jutut olivat toisenlaisia kuin nuorten. Ne johtuivat vanhempien päihteidenkäytöstä ja heitteillejätöistä”, hän sanoo.

”Jos viinaa ei olisi, meillä sosiaalityöntekijöillä ei olisi töitä.”

Eräs asiakastilanne alkoi elää Koskiniemen mielessä. Se paisui, ympärille kehittyi juoni ja mukaan kertyi ihmisiä. Syntyi ensimmäinen kirja, joka ilmestyi vuonna 2015.

”Olen aina tykännyt kirjoittaa, mutta en ole julkaissut mitään aiemmin”, Koskiniemi toteaa.

Hän sanoo kirjojaan sosiaalidekkareiksi. Niissä tapahtuu henkirikos lopussa ja lukija saa tarinan edetessä päätellä, miksi niin käy. Ne eroavat poliisidekkareista, joissa henkirikos tapahtuu alussa.

Koskiniemen kirjojen tarinat ovat täysin fiktiivisiä, mutta mukana on viitteitä oikeisiin ihmisiin. Muutama poliisi on tunnistanut itsensä ensimmäisestä kirjasta ja tykännyt siitä. Asiakkaat eivät kuitenkaan koskaan päädy kirjojen hahmoiksi.

Kirjojen päähenkilö Kaija on aivan erilainen ihminen kuin Koskiniemi, vaikka tekeekin samoja töitä kuin kirjailija aiemmin.

”Vääjäämättä hahmossa on vähän itseäni, mutta Kaija ei ole Sisko”, Koskiniemi toteaa.

Kaijan näkökulmasta on helppo kirjoittaa, koska tunteet ja tilanteet ovat tuttuja.

”En osaisi kirjoittaa sellaisesta, mistä en tiedä!” hän naurahtaa.

Koskiniemi lopetti työnsä poliisilaitoksella vuonna 2012. Ei sen takia, ettei olisi tykännyt vaan siksi, että ikää alkoi tulla.

”En enää jaksanut valvoa kuten ennen. Olin poliisilaitoksella hyvissä kirjoissa. Ajattelin, että parempi lähteä, kun vielä arvostetaan.”

Koskiniemi lähti töihin kaupungille perhehoidon koordinaattoriksi perustamaan uutta yksikköä. Hän teki töitä suurimmaksi osaksi virastossa ja virka-aikaan.

”Olihan se kevyttä verrattuna poliisiin”, Koskiniemi toteaa.

Vähän yli vuosi sitten hän jäi eläkkeelle. Nyt tekeillä on kaksi uutta romaanikäsikirjoitusta, joten luvassa on todennäköisesti lisää kirjoja. Niiden aiheista Koskiniemi ei vielä tahdo kertoa.

”Minulla on hirveä tarve kirjoittaa. Sama tarve on ollut aina”, hän sanoo.

”En koe, että olisin kirjailija. Minulle sanottiin, että kirjailijaksi tulee, kun on julkaissut kaksi kirjaa. Ehkä kevättalvella alan uskoa siihen.”