Apinoiden planeetan synty
Aina silloin tällöin tämä elokuva ei oikein tiedä, mitä ihmishahmoillaan tekisi. Se on sikäli sääli, että se olisi muutoin ollut kaikista Apinoiden planeetta - elokuvista vahvin. Heittämällä.
Puhuttelevin se on nytkin – yhdistelmä tieteisseikkailua, eläinoikeusdraamaa, kasvutarinaa, vankilakuvausta ja vapaustaistelua. Sen jälkeen Tim Burtonin kymmentä vuotta aiemmin valmistunut Apinoiden planeetta tuntuu entistä nolommalta.
Ja jos ihmishahmot jäävät hetkittäin haaleiksi, apinat ovat läsnä sitäkin voimallisemmin. Simpanssi nimeltä Caesar varttuu koe-eläimenä ja päätyy lemmikiksi tutkijan ( James Franco ) kotiin. Koleassa laboratoriossa on testattu myös uutta Alzheimer-lääkettä, ja se alkaa vaikuttaa myös Caesarin elimistössä. Kohta onkin edessä otos, jossa simpanssin silmistä hehkuu ihmisen kaltainen tietoisuus.
Se ei ole pelkästään tehostepuolen huippuosaajien ansiota. Caesaria sattuu näyttelemään Andy Serkis , josta on nopeasti tullut puolidigitaalisten hahmojen ykköstulkki. Sama mies viimeisteli Sormusten Herran Klonkun inhimillisen peikkomaisuuden, King Kongin herkän järkälemäisyyden ja latasi ruutia kapteeni Haddockiin Tintin seikkailuissa. Caesarin tietoisuus kasvaa, kun Rupert Wyattin ohjaama elokuva etenee. Silti sen – tai oikeasti viimeistään loppupuolella pitäisi sanoa "hänen" – muistissa elävät myös ankara lapsuus ja ihmisten kylmät, piittaamattomat otteet.
Caesarin aggressiivisuudelle on helppo löytää syitä, ja siitä tuleekin vapaustaistelija. Oikeutta ja omaa onnea kaipaavien apinoiden joukko on pysäyttävä näky San Franciscon urbaaneissa maisemissa. Siihen voi jollain tapaa jopa samaistua – sukulaisporukkaan. (USA 2011)
Vain laulajapoikia
Kovin heppoinen on Ossi Elstelän musiikkikomedia revyynumeroineen ja lemmenjuonineen, mutta hyvä, että tuli tehtyä. Ohjaaja oli itse pian sotien jälkeen perustamassa helsinkiläistä viihdeteatteri Punaista myllyä, ja sinne tämä elokuvakin sijoittuu. Henry Theelin lyyrinen tenori soi päällimmäisenä, kun taikurit, temppuilijat ja säärensätkyttäjät valmistautuvat tuomaan iloa niukkaan arkeen.
Siiri Angerkoski , William Markus ja Pirkko Niemelä kantavat kortensa kekoon. (Suomi 1951)
Vihollisen keskellä: Kolumbia
Kolmannessa Vihollisen keskellä - leffassa joudutaan hallituksen ja sissijoukkojen välisille ruutipoluille sotaisassa Kolumbiassa.
Joe Manganiello , Ken Anderson ja muut SEAL-joukkojen sotilaat ovat niin luonteettomia tanaleukoja, etteivät heidän tiukat paikkansa oikein jaksa hetkauttaa. (USA 2009)
Nuorison naimapuuhat
Ei kaikki puhelias independent-elokuva ole suinkaan mitään raikkauden, rohkeuden ja persoonallisuuden juhlaa. Ei tämäkään, vaikka alkuperäisessä nimessä Young People Fucking on se ainoa amerikkalainen kirosana.
Martin Gero ohjasi vilkaisun viiden ihmissuhteen sukupuolitohinoihin. Porukat ovat tietenkin nuorehkoja, kauniihkoja ja valkoisia, joilla ei pitäisi olla elämässään paljon valittamista. Mutta heikäläisillähän sitä tietenkin riittää.
Satunnaiset kohtaamiset onnistuvat tuikkaamaan mukavasti aihepiirin ytimiin, mutta pettymykseksi nämä puuhat käyvät. Pikkurohkeat kikatukset ja kitinät eivät varsinaisesti sukupuolista vapautuneisuutta edistä. (Kanada 2007)
Anger Management
Adam Sandler on heppu, joka passitetaan vahingossa terapiaan. Jack Nicholson pitää sekopäistä vastaanottoa. Turhan puuduttavaa jankutusta ja tuittuilua siitä seuraa. (USA 2003)
Saksa vuonna nolla
Roberto Rossellinin dokumentin makuinen elokuva kulkee 13-vuotiaan pojan kanssa sodassa jyrätyn Berliinin raunioilla. Hiljaiseksi vetää. (Italia 1948)