Under the Silver Lake, Yhdysvallat 2018. Ohjaus: David Robert Mitchell. Pääosissa: Andrew Garfield, Riley Keough, Riki Lindhome. – Plaza, Oulu.
David Robert Mitchellin toinen pitkä ohjaustyö It Follows oli paitsi vuoden 2015 paras kauhuelokuva, myös vuoden parhaita elokuvia ylipäätään. Niinpä odotukseni olivatkin korkealla neo-noiriksi eli moderniksi rikostarinaksi nimetyn Under the Silver Laken suhteen. Sain eteeni kuitenkin jotain aivan muuta kuin odotin.
Under the Silver Lake kertoo nuorehkosta tyhjäntoimittajasta Samista (Andrew Garfield), jonka päivät kuluvat vetelehtien, naisia tiiraillen ja heitä laiskanpuoleisesti vongaten. Elokuvan häpeämättömän himokas miehinen katse tuntuu olevan Mitchellin humoristinen vastalause Hollywoodin tämänhetkiselle ilmapiirille.
Sam kohtaa asuintalonsa uima-altaalla viehkeän Sarahin (Riley Keough), joka on kuitenkin seuraavana päivänä selittämättömästi kadonnut asunnostaan.
Ryhtyessään jäljittämään Sarahia Sam kompuroi salaliittoteorioiden, outojen yhteensattumien ja pahaenteisten tapahtumaketjujen labyrinttiin, joka tuntuu haarautuvan loputtomasti ympäri Los Angelesia – ja varsinkin sen alle.
Unen tai houreen kummallisella logiikalla risteilevä Under the Silver Lake hahmottuu kuvaukseksi aikamme kokemuksesta, jota kai paremman puutteessa on yhä kutsuttava postmoderniksi.
Tässä yhteydessä se tarkoittaa tilannetta, jossa olemme jatkuvasti lukemattomin tavoin verkottuneet ympäröivään maailmaan, ja jossa populaarikulttuuri on monin paikoin todellisempaa kuin todellisuus.
Tämä todellisuus kuitenkin tuntuu lipuvan koko ajan jossain oman kontrollin ulottumattomissa. Niinpä tilanne altistaa paranoidiselle ajattelulle, kuten salaliittoteorioille, jotka ovat vastareaktio kontrollin puutteeseen ja ulkopuolisuuden tunteeseen.
Mutta toisin kuin aito salaliittoteoreetikko, Mitchell kieltäytyy antamasta tyydyttävää, kaikenkattavaa selitystä edes fiktiivisessä muodossa.
Hän vetää yhä uudestaan maton katsojan alta tarjoamalla paljastuksia, joiden perimmäinen merkitys kumisee onttouttaan. Ja mitä naapurin papukaija oikein sanoo?
Mitchell ansaitsee pisteet siitä, että hän on tehnyt täysin omaehtoisen teoksen, jossa ei ole minkäänlaista jälkeä kaupallisesta laskelmoinnista tai halusta miellyttää odotuksiinsa iskostuneita yleisöjä.
Totaalisella omaperäisyydellä on arvonsa, mutta eri asia on, kuinka pitkälle sillä milloinkin pääsee. Under the Silver Lakessa Mitchell tuntuu yhtä mittaa eksyvän omien kehitelmiensä syövereihin. Tämäkin on toki epäilemättä tarkoituksellista.
Robert Altmanin Pitkät jäähyväiset, Coenin veljesten Big Lebowski ja Richard Kellyn Southland Tales ovat aurinkoisen Los Angelesin mytologiaa purkavina elokuvina selviä sukulaisia. Eniten Mitchellin työ muistuttaa kuitenkin Paul Thomas Andersonin Inherent Vicea, filmatisointia Thomas Pynchonin romaanista. Under the Silver Laken loputtomien viittausten viidakko onkin kuin Pynchonin intertekstuaalisen häröilyn lisäkasvannainen.
Under the Silver Lake on kiehtova tai turhauttava elokuva, tai itse asiassa molempia. Se on kuin sisäpiirin vitsi, jonka ymmärtää vain kertoja itse, jos hänkään.