Tie. Kaksiraiteinen, enimmäkseen hiekankeltainen, siellä täällä syvänvihreäksi nurmettunut. Tasainen ja taiten tehty, kiviset pengerryksetkin kuin eilen ladottuja.
Hammaskurussa, Anterijoen latvoilla – Saariselän tunturimaailman uljaimpien huippujen lomassa.
Keskellä Urho Kekkosen kansallispuistoa, mutta kaukana kaikesta.
Kulkija on ymmällään. Mistä on kyse?
Nollarajan takana
Vielä 1930-luvulla Lapin syrjäisimmät valtionmetsät saivat huojua rauhassa.
Puuta käyttävä teollisuus oli vähäistä ja enimmäkseen etelässä. Pohjoisessa riitti raaka-ainetta, mutta ei tehtaita, teitä eikä autoja. Metsien ammattilaiset puhuivat nollarajasta, jonka takana hakkaaminen ei ollut kannattavaa.
Aarne Järviselle nollaraja oli kuin kirosana.
Hänet oli nimitetty vuonna 1923 Rovaniemelle johtamaan metsähallituksen pohjoisinta arvioimistoimistoa, joka vastasi hakkuiden suunnittelusta. Siitä lähtien hän oli ponnistellut syrjäisimpienkin metsien hyödyntämiseksi.
– Vihreä kulta on saatava tuottamaan! Lappi tarvitsee työtä ja toimeentuloa.
Metsänhoitaja halusi käyttöön muun muassa Saariselän takaisten Inarin ja Petsamon hoitoalueiden metsät, joihin kirves ei ollut juuri koskenut. Järvisen arvion mukaan pelkästään Luttojokivarren vanhoista hongikoista olisi hakattavissa useita miljoonia runkoja.
Ongelma oli väärään suuntaan laskenut Lutto. Luontojaan luotu kuljetusväylä kaatoi vetensä Venäjälle.
Maaliskuussa 1935 Lapin Kansa uutisoi ”huomattavasta suunnitelmasta puiden kuljettamiseksi autoilla Luttojokivarresta Kemijoen vesistöön”.
Sallassa oli saatu juuri päätökseen uraauurtava autosavotta. Sen rohkaisemana piirikuntapäällikkö Antti Arvid Räsänen paljasti metsähallituksen suunnittelevan Saariselän yli tietä, jolla puut voitaisiin ajaa talvella vedenjakajan eteläpuolelle, Luiron latvoille.
Sieltä ne uitettaisiin Kemijokeen ja etelään.
Järvisen tahto oli toteutumassa, eikä hän aikaillut.
Luonnonystävä ja hakkuri
Vielä samana keväänä metsänhoitaja hiihti Saariselkää yli kuukauden tiensuuntia tutkaillen ja metsiä arvioiden. Apuna olivat luottomiehet, rovaniemeläinen metsätyönjohtaja Lauri Luoma ja sallalainen opas Arviiti Alatalo.
Kesän alussa Järvinen jätti metsähallituksen johdolle ensimmäisen tiesuunnitelmansa, jossa puntaroitiin useampaakin reittiä Raja-Joosepista etelään.
Yksi niistä kulki nykyisen itärajan tuntumassa Anterijokivarteen ja edelleen sen latvojen ja Hammaskurun kautta kohti Luiroa.
Reitin ongelmana olivat vastamaat vedenjakajan pohjoispuolella. Mäet tuntuivat liian hurjilta metsänhoitajasta, joka ymmärsi tosin enemmän moottoripyöristä kuin kuorma-autoista.
Siksi Järvinen päätyi suosittelemaan Petsamon puolella kulkenutta reittiä. Se veisi Luton Soikijärveltä Jaurujoelle ja edelleen Kemijoen latvoille. Näin tienvarteen olisi saatu myös Jaurun hoitamattomat ylispuumetsät. Sitä paitsi Kemijoki päihittäisi Luiron uittoväylänä mennen tullen. Järvinen laski eduksi senkin, että tie palvelisi kulontorjuntaa ja matkailua: se yhdistäisi Itä-Lapin Petsamoon.
Suurten suunnitelmien tarkentamiseksi Järvinen tutki Saariselän maastoja vielä kolmena kesänä.
Uutteralla metsänhoitajalla riitti kiireitä. 30-luvun lopulla hänen oli selvitettävä sekin, olisivatko Sallan Tuntsan puuvarat hyödynnettävissä rakentamalla kanava Tuntsajoesta Tenniöjärveen tai metsärautatie Tuntsan takaisiin koskemattomiin metsiin.
Jostain piti löytyä aikaa myös taiteelle. Suomi oli oppinut jo tuntemaan A. E. Järvisen etevänä Lapin-kirjailijana ja -maalarina, joka tunnelmoi alkuperäisessä luonnossa ja ihaili koskemattomia erämaita.
Juuri niitä samoja, jonne hän ajoi metsänhoitajana ponnekkaasti hakkuita.
Heinänteosta tientekoon
Kesä 1939 oli lämmin.
Erityisesti paita kastui Lutolla ja Luirolla, jossa käärittiin hihoja suureen savottaan.
Kemiyhtiö ja Veitsiluoto Oy olivat tarjoutuneet yhteistuumin ostamaan Luton leimikot sen jälkeen, kun Kemiyhtiön metsäpäällikkö Jarl Sundquist oli kävellyt Hammaskurun tienreiän Sammeli Morottajan opastamana. Pikavauhtia Metsähallitus leimasi 250 000 runkoa sahapuita.
Kaupanteko oli vielä kesken, kun yhtiöt alkoivat jo möyriä Lutolta Luirolle yltävää 60 kilometriä pitkää runkotietä.
Sen lisäksi oli raivattava ja kuokittava 30 kilometriä leimikkoteitä, rakennettava viitisentoista kämppää, 34 siltaa ja 52 rumpua, suunniteltava lanssit ja pykättävä Luiron rantaan tammi uittoveden nostamiseksi.
Aikaa oli vähän, vain muutama kuukausi – heinänteosta talven tuloon.
Erämaassa kahdeksan metriä leveä tienreikä oli haaste. Miehet kaivoivat linjalta esiin puiden juuret, katkoivat ne ja kiskoivat petäjät köysillä nurin, elleivät saaneet pommeja kantojen silpomiseen. Sitten he kuokkivat viisimetrisen ajouran puhtaaksi pintamaasta, kivistä ja kannoista, ennen kuin pääsivät tasoittamaan tietä.
Jänkätaipaleilta niitettiin ensin heinä ja kuokittiin sitten pounikko tasaiseksi mätäs mättäältä.
Tietä syntyi hitaasti, paksuimmilla kunttamailla vain 20 metriä päivässä kolmen miehen porukalta.
Työmaalle löytyi määrättömästi kuokkia, lapioita, sahoja, hakkuja ja viikatteita, mutta ei juuri koneita – vain jokunen kirkuva sirkkeli ja hevosten rinnalle rahtiin valjastettu traktori.
Työläiset laittelivat ruokansa tulilla paljaan taivaan alla ja urvahtivat yöntienoon vähäisillä kämpillä tai itse kyhäämillään kotuksilla, joita nousi aina sinne missä tieroikka eteni.
Tätä tunturielämää riitti yli 600 miehelle ja naiselle.
Niissä oloissa oli ihme, että tie Lutolta Luirolle syntyi reilussa kolmessa kuukaudessa. Ennen lumien tuloa lähes kaikki oli valmista talven 1939-1940 suureen savottaan.
Sellainen tuli, mutta ei sahoin eikä kirvein.
Lapioista aseisiin
Syyskuun 1. päivänä Saksa hyökkäsi Puolaan.
Lutolle sodanuhka leijui kutsuina ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Sotaikäiset miehet, joita suurin osa työporukasta oli, siirtyivät aseisiin suoraan lapionvarresta.
Kun talvisota syttyi marraskuun lopussa, viimeisetkin jättivät työmaan – jokunen omin neuvoin kairojen poikki oijustaen, suurin osa kuorma-autokyydillä, kyyhöttäen pressujen alla ja etsien lämpöä lavalla nostetuista kamiinoista.
Välirauhan kesänä metsähallitus leimasi toiveikkaana lisää runkoja Luiron latvoilta, mutta sota ehti taas väliin.
Luonto murjoi oman onnensa nojaan jäänyttä tietä. Rauhan palattua yhtiöt laskivat savotan kannattavuuden uudelleen ja päättivät luopua siitä kokonaan.
Keltainen juova läpi Hammaskurun jäi aavetieksi, jota tukkiautot eivät koskaan ajaneet. Nykyisen Kekkospuiston metsät säästyivät.
Yksi ei luovuttanut.
Uusi Suomi julkaisi vuonna 1954 Aarne Järvisen artikkelin, jossa tämä vaati Lappiin lisää metsäteollisuutta ja esitti 120 kilometrin pituista tietä rakennettavaksi Savukosken Martilta Lutolle – Saariselän sydänseutujen poikki.
– On osattava keksiä keinoja metsien rikkauksien täydelliselle käytölle, löydettävä käyttö vedenjakajankin takaisille, toistaiseksi miltei käyttämättömille metsille, laajasti arvostettu ylimetsänhoitaja-kirjailija kirjoitti.
Kesällä 1958 Aarne Järvinen jäi eläkkeelle palveltuaan metsähallitusta 43 vuotta. Suomen luonnonsuojeluyhdistys palkitsi hänet hopeisella ansiomerkillä.
Kirjoituksen lähteinä on käytetty rovaniemeläisen Olli Sandströmin kirjaa Tukkeja tunturin takaa (2009) sekä eri puolilta koottua A.E. Järvisen henkilöhistoriaa.
