Pipsa Kostamo
Sanoin kotona, että aion kirjoittaa perhe-elämästä. Ihmettelevä katse. No ok, en ehkä ole ”sillä tavalla” alan asiantuntija. Mutta toisaalta kaikki ovat oman perheensä asiantuntijoita, ja sitä kautta tietävät yhtä sun toista myös muiden perheiden elämän raameista. Minä sikälikin, että perheemme on tyypillinen: äiti, isä ja yksi ihana, ainutlaatuinen ja rakastettu lapsi, tuo kolmiomme ehdottomasti terävin kärki.
Epätyypillistä on se, että asun osan ajasta opiskeluiden takia Rovaniemellä, mutta suurimman osan kuitenkin perheessäni Helsingissä. Luulen – itse asiassa olen varma – että se tekee meille kaikille hyvää, vaikka äidin paras ystävä Aina Ihana Syyllisyys hiipiikin kanssani nukkumaan soluhuoneen patjalle aina, kun olen poissa kotoa. Lapsihan on jo iso, mies saa pitää oman jöönsä ja äiti palaa kotiin väsyneenä mutta rauhallisena, kun on saanut vähän etäisyyttä tuohon varsin tiiviiseen kuvioon.
Ajattelin aiemmin , että ydinperhe-elämä on ihmiselle luonnollisin tapa olla ja elää. Että se ikään kuin syntyy itsestään: ”luonto se tikanpojan...” ja ”elämä opettaa”. Kuinka väärässä olinkaan.
Yhä useammin nykyään se on kahden aikuisen, jotka olivat jo hyvän matkaa eläneet tyytyväisinä itsenäistä elämäänsä, elämänmittainen hanke. Molemmilla taustallaan omat perheensä, kaksi erilaista kommunikaatiosysteemiä ja kokemusmaailmaa, ja kaiken yllä vielä toiveiden ja ideaalien kultaiset pilvet (jotka valuvat sateena maahan ihan niin kuin kaikki muutkin pilvet, aikanaan).
Opin juuri, että ydinperhe on itseasiassa nuori, porvarillisen ideologian sävyttämä keksintö 1800-luvulta. Aiemminhan asuttiin useampi sukupolvi yhdessä (voi miniäparkoja), monenlaisten suhteiden verkossa, kotitalouksina, hengissä selviämisen yksiköinä. Perhe-sanaa ei edes tunnettu kaikkialla Pohjoismaissa 1900-luvun alkupuolella.
Nythän ydinperhe on ihan keskeinen yksikkö, normi. Tuo lapsia projektinaan pitävien liian valveutuneiden vanhempien pyörittämä yhtymä, jonka kahdella aikuisella pitäisi olla samalla rakkaussuhde, jossa on kiihkoa ja älyllisyyttä ja seikkailua, mukavassa työelämään voimaannuttavassa muodossa. Niin ja harrastukset. Ai miten niin haastavaa?
Näiden pohdintojen välissä olen käynyt Lapin kamariorkesterin konserteissa nauttimassa vapaailloista ja välähdyksistä klassisen musiikin maailmaan. Perhe-elämässä on jotain samaa kuin klassisen musiikin konsertissa.
Ensinnäkin uskon, että molemmat tekevät hyvää, ja välillä meno onkin nautittavaa, suorastaan leppoisaa. Välillä eri soitinten mukanaan tuoma epäsuhtainen voima ja pauhu; rytmi, josta en saa kiinni, ärsyttää ja haastaa. Silloin unohdan hengittää, ja odotan, että tulee rauhallisempi adagio, piano pianissimo, vaikka tiedänkin, ettei se ole suinkaan koko totuus asiasta. Haluan kuitenkin jatkaa kuuntelua, vaikka en pysty aina nauttimaan kaikista vivahteista. Perhe-elämästä nauttiminen vaatii klassinen musiikin tavoin sekä tietoa että tunnetta, ymmärrystä.