Plim! Sinulle on postia Wilmasta! Ilmoitus napsahtaa tietokoneen ruudulle. Ehkä jopa useamman kerran päivässä, jos et ole huomannut säätää ilmoitusasetuksia omalle vastaanottokyvyllesi sopivaksi.
Koulu tulee kotiin nykyään ihan eri tavalla kuin esimerkiksi 1980-luvulla, jolloin viestintä tapahtui lapuilla ja vanhempainilloissa, eikä kaikista pikkutörttöilyistä ilmoiteltu kotiväelle. Wilman kautta koulu tulee kotiin, jopa älypuhelimeen, useita kertoja viikossa, riippuen koulusta, opettajasta ja tietysti oppilaasta.
Tämä on ihan hyvä juttu, me nykyvanhemmathan olemme kiinnostuneita lapsemme koulunkäynnistä. Hienosti sanottuna meillä on koulun kanssa kasvatuskumppanuus.
Kumppanuus syntyy voimat yhdistämällä, kaksisuuntaisessa vuorovaikutuksessa. Vanhemmat ovat lapsensa kasvuhistorian asiantuntijoita ja tuntevat lapsensa persoonan parhaiten, kun taas koulun aikuiset näkevät lapsen ryhmän jäsenenä, taidoiltaan ja tiedoiltaan kehittyvänä oppijana. Molemmilla on tärkeää tietoa lapsesta ja hänen toimintaansa vaikuttavista asioista.
Minkälaiseksi tämä kumppanuus muodostuu ja minkälaista tietoa sen pohjaksi saadaan, on molempien osapuolten vastuulla.
Poikani on nyt 4. luokalla, ja kaksi ensimmäistä kouluvuotta sain Wilmalta enemmän sähköpostiviestejä kuin keneltäkään ystävältäni. Wilman kautta sain lähes päivittäin raporttia muun muassa siitä, kuinka lapseni heilutteli käsiään ja päätään, ei suostunut tekemään tehtäviä, unohti tulla välitunnilta takaisin luokkaan tai ruokaili liian pitkään.
Istuin iltapäivisin ahdistuneena työpaikallani tietokoneen ääressä ja mietin, miten voisin olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, varmistamassa, että lapsi tekisi sen, mitä odotettiin.
Kysymysmerkiksi jäi se, mihin joskus hyvinkin yksityiskohtainen raportointi tähtäsi. Olin ilmoitusten vastaanottaja, mutta en oikein ymmärtänyt, mitä minulta niiden johdosta vanhempana odotettiin. Koulupäivän tapahtumista puhuttiin kotona, mutta ymmärrettävästi sama palaute päivän touhuista kahteen kertaan ei osoittautunut kovinkaan tehokkaaksi.
Ikävä kyllä käy helposti niin, että se mihin kiinnitetään huomiota, mistä nähdään kirjoittamisenkin vaiva, sillä on tapana vahvistua ja kasvaa kaikkien osapuolten mielissä. Lapseni koulunkäynti näytti kotoa katsottuna varsinaiselta sekamelskalta. Siksi pitäisi kiinnittää huomiota myös hyvään ja siihen, mitä voidaan yhdessä tehdä, että hommat toimivat.
Luokka vaihtui sittemmin, ja Wilma vähän vaimeni. Lakoniset ilmoitukset unohdetuista läksyistä tai liikuntakamoista rauhoittavat mieltäni: joku toinen aikuinen katsoo lapseni perään ja puuttuu olennaiseen (samoihin asioihin, joista itse jankkaan päivittäin). Wilma toimii parhaiten tässä: tiedottamisessa.
Mutta varsinkin silloin, jos kaikki ei mene putkeen, 15 minuutin tapaaminen opettajan kanssa kasvokkain toimisi varmasti paremmin. Siinä voitaisiin yhdessä jutellen todeta tilanne ja pohtia, miten tästä eteenpäin. Ettei välttämättä aina sitä Wilmaa sotkettaisi mukaan.
Kirjoittaja on nelikymppinen äiti, joka asuu Helsingissä, mutta opiskelee Rovaniemellä.