Peruskoulun neljäs lukuvuosi ei mennyt ihan putkeen. Kevätjuhlissa käteeni törkätty arviointipaperi ei kertonut erinomaisesta suoriutumisesta äidinkielestä, matematiikasta tai yllistä. Osasin vähän odottaakin: repun pohjalta löytyi viime hetkellä muutamia kosteahkoja paperimyttyjä, jotka paljastuivat pieleen menneiksi kokeiksi.
”Mitä välii”, sanoo lapsi reteästi, mutta näyttää epävarmalta.
”Äiti, oletko pettynyt?”
Illalla juttelemme. Kerron, että vuosi vuodelta ymmärrys kasvaa, ja sitten on helpompaa tehdä tylsiä ja vaikeitakin asioita. Että helpottaa, kun ymmärtää, että elämässä on tehtävä asioita, joita tekemällä pääsee tekemään mukavampia asioita. Että on asioita, joiden tekeminen ei välttämättä tekemisen hetkellä anna mitään, mutta palkitsee myöhemmin.
Kun kasvaa, oppii huomaamaan, että joskus on hyvä tehdä juuri niin kuin pyydetään. Ymmärtää, että onnistumisella on loppujen lopuksi väliä nimenomaan itselle, vaikka Tanskan salmet tai Sakkeuksen hommat eivät kiinnostaisi pätkän vertaa. Ymmärtää jujun olevan siinä, että aina kun yrittää ja tekee aidosti parhaansa, käsitys omasta pystyvyydestä vahvistuu.
Jossain vaiheessa ymmärtää, että on vastuu ja velvollisuus, joista ei vain voi luistaa. Ja tulee se päivä, jolloin lopulta ymmärtää, että vain niiden kautta löytyy vapaus elää elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla – vapaana toisten odotuksista tai vaatimuksista.
”Äiti, en kuitenkaan ymmärrä vielä tarpeeksi, että pärjäisin yksin maailmassa”, lapsi sanoo silmät pyöreinä peiton alta tuijottaen.
Kerron olevani vähän eri mieltä. Tänä vuonna olen nähnyt lapseni oppivan monia tärkeitä taitoja, jotka kertovat kyvystä selviytyä suuressa maailmassa monenlaisten lajitovereiden kanssa.
Hän uskaltaa pyytää apua tuntemattomalta, jonka osaa arvioida luotettavaksi, kun puhelin ja avaimet ovat jääneet kotiin ja äiti on työtapaamisessa jossain keskustassa. Hän tuntee muuttuneet ratikkareitit paljon paremmin kuin äiti, ja osaa ja haluaa kulkea paikasta toiseen bussista metroon vaihtaen oman harrastuksensa perässä, eikä pelkää eksyvänsä. Osaa sopia, missä tavataan, ja tietää, että kavereiden feidaaminen ei käy.
Hän tietää, että kaikkea saatua rahaa ei kannata tuhlata heti. (Hänellä on rahasto, joka ”äiti ei toimi niin, että sieltä vain ottaa, sinne pitää koko ajan myös laittaa lisää”.) Ja todistetusti osaa matikkaa, kun kyseessä on uusien potkulaudanosien hankinta – ja tietää, että tarpeettomia eteenpäin myytäessä on hyvä saada myös vähän voittoa.
Kun toisella on huono mieli, hän osaa osoittaa myötätuntoa, on läsnä ja ottaa olkapäästä kiinni. Hän tietää, että läheisille on tärkeä sanoa, että rakastaa. Päivittäin. Ja tarpeen vaatiessa hän huomaa muistuttaa, että toinenkin sanoo sen tarpeeksi usein.
Eikä hänen, kuten kenenkään meistä, tarvitse yksin selvitäkään, senkin hän toivottavasti tietää. Ja ymmärtää, että aina voi kehittyä, oppia ja kasvaa suuremmaksi – ihmiseksi.