Koulu alkoi – ja samalla ulkopuolisen maailman paineet, säännöt ja odotukset tuntuivat taas ikään kuin varkain ujuttautuvan helteiden hellimään, ihanan huolettomaan olotilaamme. Arki sai lukujärjestyksensä, joka tuntuu koskevan koko perhettämme.
Kouluun kiteytyy niin monta asiaa. Siellä lapseni kohtaa ne vaatimukset, jotka yhteiskuntakelpoisen ihmisen tulisi täyttää: akateemiset taidot, yhdessä työskentelemisen taidot ja yhä enemmän myös tulevaisuuden maailmassa selviämisen taidot.
Äitinä olen usein kahden tulen välissä: yhteiskunnan vaatimusten ja oman lapsen ainutkertaisen lapsuuden turvaamisen. Pakkaa sekoittavat vielä omat arvoni: minkälaiseksi aikuiseksi tahdon lapseni kasvavan? Osaanko opettaa lapselleni kaiken tarvittavan? Pärjääkö hän niillä avuilla aikuisena tulevaisuuden maailmassa?
Tehokkuus, kansainvälinen kilpailukyky ja valinnanvapaus ovat uusliberalistisen koulutuspolitiikan avainsanoja. Välillä pohdin, kuinka paljon ne näkyvät jo nyt siinä, miten lapsiamme tulevaisuuteen sparraamme.
Helsingissä on ollut mahdollista valita kiinan kielen opiskelu jo ekaluokalta alkaen. Kiina on aikamoisen kaukana monen ekaluokkalaisen elämästä. Aikuisille Kiina on tulevaisuuden talousihme, vielä tuntemattomien mahdollisuuksien maa. En siis voi olla miettimättä, kuka kiinaa haluaa oppia – onko innostus lähtöisin lapsesta – vai kummittelevatko valinnan taustalla nuo kolme avainsanaa.
Tokihan lapset ovat luontaisesti kiinnostuneita monista asioista, ja vieraita kieliä on tutkimustenkin mukaan helpompi omaksua alakouluiässä. Silti minua mietityttää ajatus, että jo alakouluikäistä, hänen valintojaan, arkeaan ja olemistaan, muokkaisi se, minkälaisia ihmisiä yhteiskunnassa jonkin vallalla olevan hypetyksen mukaan tarvitaan.
Samalla tavalla muissakin kouluasioissa tehdään valintoja. Erityisesti sosioekonomisesti hyvässä asemassa olevat vanhemmat ovat tiedostavia ja vaativiakin: lapsi halutaan parhaaseen mahdolliseen kouluun, ja tämän varmistamiseksi haetaan kouluihin, jossa on jokin painotus: liikunta, luonnontieteet, musiikki, jokin tietty kieli.
Eikä yhtään haittaa, että lapsen A-kieli on jokin erikoinen, koska sen ansioista on helpompi päästä siihen lukioon, jossa keskiarvoraja hipoo taivaita.
Entä jos en aktiivisesti pohdi lapseni tulevaisuuden kuvioita, vaan katson vieressä, mitä hän itse keksii, mistä kiinnostuu, minkälaiset asiat hänet vievät mukanaan. Teenkö väärin, jos en ilmoita häntä koodikouluun, pakota valitsemaan toista kieltä, preppaa lähikoulun sijasta siihen parempaan kouluun?
Rajoitanko näin hänen mahdollisuuksiaan tulevaisuudessa? Pitäisikö minun vaatia enemmän, jotta hän pärjäisi nyky-yhteiskunnan ihanteiden höykytyksessä?
Kaikki me vanhemmat haluamme tietysti lapsillemme parasta, ja jokainen perhe tekee omat ratkaisunsa.
Minä toivon, että lapseni saa kypsyä rauhassa. Aion kertoa, että uusia taitoja voi oppia myöhemminkin, että on tärkeä saada tehdä sitä, mikä aidosti innostaa, ja ennen kaikkea kerron, että elämää voi elää monella hyvällä tavalla.
Reissuäiti on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnipalsta, jolla kirjoittaa Pipsa Kostamo. Hän on nelikymppinen äiti, joka asuu Helsingissä, mutta opiskelee Rovaniemellä.