Viime kuukausina olen monestakin syystä uppoutunut self-help-kirjallisuuteen. Siinäpä vasta virkistävän triggeröivä laji!
Olen tutkinut kirjakauppojen valikoimia ja silmäillyt kirjastossa alan klassikoita. Näyttää vahvasti siltä, että meneillään on tämän lajityypin kukoistuskausi. Myyntihyllyissä komeilee kotimaista Voittamisen anatomiaa , Menestyksen portaita ja koko joukko niiden amerikkalaisia esikuvia.
Toisentyyppistä itsehoito-opastusta tarjoavat monenkirjavat unelmakarttakirjat ja elämän taikaa etsimään kehottavat pastellisävyiset ”tsemppikirjat”.
Amerikka on self-helpin luvattu maa: jokainen on oma onnensa seppä. Tarina omin avuin ryysyistä rikkauksiin ja suuruudenhulluihinkin visioihin kiivenneestä ihmisestä on tuttu ja todellinen.
You can do it! Itse miljoonansa takonut, huonoista oloista lähtöisin oleva (usein muuten mies), on suuri sankari, ja jos tarina jatkuu niin kuin kuuluu, elämänsä lopussa hän lahjoittaa osan omaisuudestaan toisille. Entäpä ne tavallisemmat, tasaisemmat tarinat?
Kenttätutkimukseni mukaan on kahdenlaisia itseapukirjoja. Toiset ovat menestykseen, johon kuuluu taloudellinen menestys ja korkea status, tiukalla otteella johdattavia. Toisissa opastetaan lempeästi löytämään itsensä ja ohjaamaan elämäänsä haluttuun suuntaan. Ainakin kansien perusteella jälkimmäiset on suunnattu naislukijoille.
”Menestyskirjoissa” seikkailevat paitsi self-made-miljonäärit myös huippu-urheilijat ja muut elämässään suuria asioita saavuttaneet. Kirjojen viestinä tuntuu olevan: kun teet niin kuin he tekevät ja asetat itsellesi napakat tavoitteet, homma etenee ja menestys on tavallisen tallaajankin ulottuvilla.
”Lempeyskirjoissa” taas kehotetaan tutkiskelemaan omaa yksilöllistä sisintään ja hahmottelemaan elämänsä aarrekarttaa siltä pohjalta. Näistä voi valita omaan makuunsa sopivan: joillekin sopii selkeät ohjeet, toisille taas pohdiskelevampi tulokulma.
Suhteeni koko genreen on pitkään ollut ristiriitainen. Mikään noissa kirjoissa ei tietenkään ole väärin, mutta mutkien suoriksi vetäminen koskee naisellisiin tippaleipäaivoihini.
Kun tässä iässä jo tietää, ettei kaikkea kohdalle sattuvaa voi hallita, saati sitten toisia ihmisiä, ja että mielikuvaharjoitteiden seteleiden kahistelusta käsissään on aikamoinen matka miljooniin. Tulee koluttu epämääräisiä sivupolkuja. Niin, ja jonkun kai sitä arkeakin pitää pyörittää.
Kirjojen tarkoitus on tietysti hyvä, ja kaiken hyvän levittäminen on hieno juttu. Silti pudistan päätäni liialliselle positiivisuuspuheelle. Vähän enemmän sävyjä, please! Uskon kyllä siihen, että suhtautumistaan omaan itseensä, ympäristöönsä ja mahdollisuuksiinsa on hyvä tarkistaa välillä.
Joskus mieli unohtuu junnaamaan epäolennaisuuksia. Sitä katsoo kaikkea laseilla, joissa on ihan väärät voimakkuudet ja likaakin linsseissä. Oikeaan saumaan luettu self-help-kirja voi parhaimmillaan antaa monta uutta ja raikasta ajatusta!
Reissuäiti on Uusi Rovaniemi –lehden kolumnipalsta, jolla kirjoittaa Pipsa Kostamo. Hän on nelikymppinen äiti, joka asuu Helsingissä, mutta opiskelee Rovaniemellä.