Perhearki on usein toiston juhlaa. Lapsi ei halua mennä nukkumaan, kuka laittaa tiskit, missä ollaan jouluna, miten toinen ei vain ymmärrä, että iltaisin tekee mieli syliin, ja miksi ei halua ymmärtää. Tätä mahdollisesti usean vuoden ajan. Samat vastaukset, vanhat kinat.
Välillä joku asia nytkähtää vähän eteenpäin. Ainakin lapsi kasvaa ja itsenäistyy, ja aikuiset hyväksyvät ja oppivat kiertämään pahimmat paikat.
Samana pysyy usein myös roolipeli: äidin, isän, aikuisen ja lapsen roolit. Vuosien varrella nekin tuntuvat vakiintuvan. Meidän perheessä näyttäisi olevan ainakin siivooja-mäkättäjän, uhrautujan, hauskuuttajan, passattavan, seinäkalenterin ja vapaa-ajan vastaavan roolit. Rooleilla on taipumus alkaa pyörittää koko touhua. On oikein keskityttävä siihen, että perheessä kaikki ovat myös itsejään ja että välillä kannattaa todella myös vaihtaa osia.
Perhe ja koti muodostavat ekosysteemin, joka ei pysähdy koskaan. Sillä tuntuu olevan omalakinen kiertokulkunsa, jossa pyörivät mukana tavarat, harrastukset, elämisen jäljet. Välillä korjataan ja välillä taas levitetään, puhdistetaan, sotketaan, myydään, ostetaan. Ne kuvat, joita voi selata Avotakasta, ovat pysäytyskuvia, joissa sotkuisen systeemin toiminta on suurimmaksi osaksi tuupattu syrjään.
Jollain tavalla on kuitenkin luonnollista elää ekosysteemissä, jossa tapahtuu ja virtaa, ihmiset tulevat, menevät ja jättävät jälkiä, naarmuja parkettiin, tavaroita lojumaan, purkkaa kukkaruukkuihin, murusia muistuttamaan siitä, että juuri äsken he nauttivat aamupalaa tässä näin. Oikein alleviivaten olemassaoloaan.
Tykkään systeemimme toisiinsa sopimattomista tavaroista, joista osa on vanhoja, osasta ollaan oltu rankasti eri mieltä, osa hankittu hetken mielijohteesta. Niihin kaikkiin liittyy jokin muisto, joka on niiden todellinen arvo. Ne ovat osa meidän perheen historiaa, eikä niiden estetiikalla niin väliä ole. Sohva, jossa piti olla napit, mutta äidin onneksi napit olivat unohtuneet tilauksesta. Kupit, joita on saatu ystäviltä vuosien varrella. Lelu, joka vielä soittaa renkutustaan, jos siihen jossain osuu.
Ihmisyksilö pystyy elämään monenlaisissa ekosysteemeissä. Haasteena on se, kuinka ihmisen tarpeet ja ekosysteemin lait kohtaavat toisensa. Perhe-ekosysteemissä on mukana tyyppejä, joiden pitää pysyä hengissä, mutta myös ihmisiä, joilla on oma minuutensa ja elämänsä myös ekosysteemin ulkopuolella.
Mikään ei myöskään tässäkään ekosysteemissä valmistu lopullisesti, mielipiteet pysyvät, jotkin muokkautuvat, ihmiset ovat aina vähän kesken. Tulee tilanteita ja asioita, joihin ei ole yhtä oikeaa tai nopeaa ratkaisua. Muistutan itseäni, että on jaksettava toistaa rutiineja niin kuin kannustuksia ja anteeksipyyntöjäkin.
Toimiva perhe-ekosysteemi pyrkii yleensä onneksi vahvistamaan itseään: muodostuu sisäpiirihuumoria, halataan, istutaan yhdessä arvokas hetki sohvalla (ennen kuin jollakin menee taas hermo) ja taas sovitaan.