”No tuo ei kyllä oo ihan normaali poika”, toteaa lapsi katsoessaan Tuure Boeliuksen musiikkivideota.
Tuure on suosittu tubettaja, joka tekee videoita omasta, ei ihan tavanomaisesta nuoren miehen elämästään. Biisi on kaikunut myös ala- ja yläkoulujen käytävillä tänä syksynä.
”Voisitsä olla normaali, onko sun pakko olla niin outo?”, kysyvät kaverit Tuurelta biisissä. Kertosäkeessä ihmetellään, että ”eikö sua hävetä yhtään, kun jengi tuijottaa?” Paras kohta on se, kun laulun minä vastaa iloisesti, että ”ei kuule haittaa”. Ihan paras asenne!
Miten Tuuren pitäisi käyttäytyä, jotta hän olisi normaali? Onko överi tai erilainen normaalin vastakohta?
Normaalius on aikuisten maailman käsite, sen maailman, jonka asenteista hän imee oman käsityksensä normaalista. Normaalius kuuluu maailmaan, jossa inhimillisiä ominaisuuksia mitataan ja puristetaan samaan muottiin, jotta kaikki sujuisi paremmin ja suoraviivaisemmin. Jossa ihmisiä luokitellaan ja arvioidaan tiettyjen kriteerien mukaan.
Kun lapsi syntyy, hän joutuu aika lailla heti tiukkaan syyniin: löytyykö hänestä jotain vikaa. Kehitystä verrataan ikätasoiseen normaaliin: missä iässä lapsi oppii konttaamaan, puhumaan, heittämään palloa ja leikkaamaan paperia. Jos lapsen kehitys ei etene normaalisti, tutkitaan, diagnosoidaan ja tarjotaan erityispalveluita.
Koulussa sama homma jatkuu: osa lapsista määrittyy erityisiksi, koska heillä on koulun näkökulmasta normaalista poikkeavia tarpeita ja haasteita, puutteita taidoissa tai käyttäytymisessä. Paine samankaltaisuuteen on nuoruudessa kova, oli erilaisuus minkälaista tahansa.
Kun nuori huomaa erilaisuutensa, voi sivutuotteena syntyä ajatus omasta huonommuudesta, joka voi johtaa itsetunto-ongelmiin ja eristäytymiseen. Pohja oman erityisyyden arvostamiselle luodaan jo lapsuudessa.
Kaikki ihmiset kuitenkin aloittavat elämänsä samalla tavalla, ilman käsitystä normaalista. Kaikki me tarvitsemme erityistä huolenpitoa selviytyäksemme, ja meillä on oikeus omannäköiseemme täyteen elämään.
Normaaliuden varjon leijumisen oman olemisen yllä huomaa vasta myöhemmin.
Tavoittaako normaaliutta lopulta kukaan? Normaalius on aikuisellekin kuin pieni ahdas laatikko, jossain ylähyllyllä, johon harva meistä oikeasti mahtuu tai ulottuu. Normaalius ihanteena kasvaminen on kulkemista jonkun toisen osoittamaa kapeaa polkua pitkin, ilman mahdollisuutta poiketa.
Normaaliuskorttia vilauttamalla pyritään saamaan kaikki erilainen ja epämääräinen kuriin, asiat paikoilleen. Koko käsite on yritys hallita haasteita, joita ihmisten erilaisuus aiheuttaa yhteiskunnalle.
Siitä, mikä on inhimillistä, jää suuri osa normaalin ulkopuolelle – tilanteesta, ajasta ja paikasta riippuen. Miksi arvotamme erilaisia tapoja olla normaaliuden ajatuksen kautta?
Vastaan lapselleni: Tuure B. ei ehkä ole ihan tavanomainen poika, mutta elää rohkeasti omannäköistään elämää, ja on raikas roolimalli aikuisillekin! Kaikilla meillä tulee olla ainakin yksi sellainen porukka, jossa ei tarvitse ahdistua siitä, että on vähän outo. Päinvastoin.
Kirjoittaja on nelikymppinen äiti, joka asuu Helsingissä, mutta opiskelee Rovaniemellä.