Saan lapselta paperin, johon on raapustettu hag hag gggg aaa hag. Ostakaa makkaraa -laulun nuotit. Eilen minua opastettiin kädestä pitäen, miten nuo merkit muuttuvat huilun vinkunaksi. Ollaan tultu siihen vaiheeseen, että lapsi opettaa minulle jotain uutta. Koko elämänsä ajanhan se on kasvattanut, olemme koko porukka kasvattaneet toisiamme.
Viime aikoina olemme opetelleet puhumaan tunteista. Inside out -elokuvan punainen vihahemmo on tullut tutuksi.
Hieno hetki oli se, kun lapsi kesken bmx-radan rakentamisen totesi: ”Isä näyttää, että se välittää niin että se tekee mulle kivoja asioita.” Olimme puhuneet muutama päivä aiemmin, miten välittämistä voi osoittaa monilla eri tavoilla.
Lapsi oppii tunnistamaan ja sanoittamaan tunteita aikuisen opastuksella. Puhumaan tunnekieltä, jota tarvitaan myös itsesäätelykyvyn kehittymiseen. Aikuisen kyky tunnistaa omat tunteensa ja ne pisteet, joita painelemalla ne syntyvät, on tosi tärkeä. Sillä lapsi painelee kyllä. Luulin, että osaan, mutta osaankin usein vain tunnistaa ja yrittää pikaisesti tuupata taka-alalle, tai jos tilanne on vaikea, vetäistä väsyneen ärtymyksen verhon eteen.
Lapsi on armoton peili: vaikka kuinka yrität esittää hillittyä aikuista, hän kyllä aistii sen, jos et sitä ole. Ja onneksi isommaksi kasvaessaan oppii sen myös sanomaan.
Viime aikoina poikani on alkanut kysellä meiltä aikuisilta: ”Mikä mieli?” Yksinkertainen kysymys pysäyttää. Joskus se kysytään kuten kuulumiset, joskus selvästi silloin, kun äidin ilme on jotenkin repsahtanut. Mitä todella on mielessä juuri silloin, miltä tuntuu? Olepa rehellinen, äiti. Sanoita mitä tunnet, ja jos pystyt, kerro lapselle sopivin sanoin myös miksi.
Steinerpedagogiikkaan mausteensa antaneen antroposofisen ajattelun mukaan lapsi valitsee vanhempansa. Istuu taivaankannella ja katselee alas, bongaa sieltä sopivan kaksikon (tai yhden oivallisen) ja päättää sitten syntyä tämän lapseksi. Ajatus on eriskummallinen. Sysätä nyt vastuu lapselle valita vanhempansa. Jos ne vaikka osoittautuvat heikkoluonteisiksi tai kerta kaikkiaan välipitämättömiksi? Kun näkökulman kääntää, voi pohtia sitä, mitä lapsi kaikkine piirteineen voi opettaa meistä ja meille.
Nyt kun poikani on yhdeksänvuotias, en enää tiedä, mitä kaikkea hän huomaa ja pyörittelee mielessään. Hänellä on oma sisimpänsä, jota hän avaa silloin ja siten kuin tahtoo. Ja meidän aikuisten pitää oppia hänen yksityisyyttään kunnioittamaan. Olen edelleen häkeltynyt, että juuri tämä poika valitsi meidät, tämä välillä levoton, tarkkaamaton, uhmakas, usein pohtiva ja kekseliäs tyyppi. Isänsä hän kyllä osasi valita näköisensä, mutta että minut, enhän edes ole mikään äitityyppi.
Kyllä on lapsi koulinut. Tunneskaala on täydentynyt: perusvärien lisäksi on tullut uusia väriyhdistelmiä ja sävyjä, ja mustaksikin on maailma mennyt huolesta ja voimattomuudesta.
Nukkumaan mentäessä poika kysyy vielä: ”Äiti miltä susta tuntuu kun sinä katsot mua kun minä nukun tässä tälleen tyytyväisen näköisenä?” Kysymyksessä piilee niin suuri luottamus, että olen pakahtua, ja lapsen halu kuulla oma erityisyytensä aina uudestaan. Etköhän, äiti, yrittäisi nyt vaan sanoittaa sen.