Lipeäkala oli merkki. Olihan niitä merkkejä tietysti ollut aiemminkin. Että meillä on vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin niitä asioita, joista ajattelemme eri tavalla kuin samalla tavalla. Kyseenalaisia, vähintäänkin outoja tapoja tehdä aivan tavallisia juttuja. Rasittavia (ainoita oikeita) ajatusmalleja.
Ensimmäinen yhteinen joulu. Kahdestaan, kolmas tosin jo kolmikiloisena mahassani. Kuin siinä tutussa joulukertomuksessa.
Joulu on herkkä paikka. Siinä vaihtelevat tummat sävyt: tummanpunaista lämpöä, tahmeaa suklaanruskeaa, tummansinistä nostalgiaa … Tunnelma saattaa notkahtaa helposti nostalgian puolelle nissepolkan ja varastetun joulupuun jälkeen – kun seurana on vain kynttilä, ehkä televisio, kirja, ja omat ajatukset.
Lapsuuden joulumuistot pyrkivät mieleen: miten äiti hääräsi, miten isä myhäili ja oli läsnä, ihana jännitys ennen lahjavuoreen sukeltamista – miten erityistä suurten odotusten täyttymyksen aikaa joulu oli. Lunta oli viisi metriä, ja aikuiset söivät suklaakonvehtirasian pahanmakuiset konvehdit.
Voi olla toisenlaisiakin muistoja. Pukki paljastuu naapurin Ismoksi, mikä puolestaan paljastaa vanhemmat huijareiksi, joku joulunviettäjistä korkkaa liian aikaisin – ja joulun taika häviää pienen pojan mielestä sen siliän tien. On itsensä piippuun vetävä, kireä äiti, perheen autoon pakkautumista armeijaottein ohjaava isä, kun lähdetään kiertueelle sukulaisiin. Ja sukulaiset, jotka eivät pyhävaatteissaan oikein osaa olla omia itsejään saati sitten yhdessä.
Jouluna, kaamoksen ytimessä, voi kynttilänvalo oikein osuessaan olla kova juttu: se näyttää odotukset, toiveet, pettymykset. Joulu on kaikille yhteinen – mutta silti henkilökohtainen kokemus, joka ketjuuntuu muiden läheisten kokemuksiin.
Sanotaan, että joulu on rauhoittumisen aikaa. Kaikista juhlista se, jolloin käperrytään omiin koteihin ja hiljennytään. Toiveikkaasti pystytetään idyllisen kuvaelman puitteet, jos itse kuvaelman juoni onkin ennalta-arvattavan suoraviivainen, jopa karu.
Siispä mekin. Kuusi haettiin, lahjoja hommattiin. Mies osti viime hetkellä vääriä suolakurkkuja ja arvosteli rankasti minun kotoa perimääni ainoaa oikeaa rosollireseptiä. Minä ihmettelin pöytään ilmestyviä outoja kaloja ja sienisalaattia.
Siinä me olimme, pieni perhe pienessä kerrostaloyksiössä rakentamassa uutta perhekulttuuria. Kokoamassa omien lapsuudenperheidemme tavoista omaa jouluamme – eikä se ihan kivutonta ollut. Sitä paitsi joulu on vain yksi pieni siivu siitä muhkeasta kakusta, joka lapsuudenkodista yhteiseen pöytään tuodaan. Hiljaa mielessämme taisimme molemmat ikävöidä omien perheidemme luo, mutta sinnikkäästi istuimme pöytään: Maistapa kuule tätä savupallasta!
Lipeäkala on edelleen mielestäni kummallista, maksalaatikko ei kuulu joulupöytään eikä omena kuulemma rosolliin – mutta vuosien väännön tuloksena ne ovat löytäneet paikkansa pöydässä. Ja sitten: ensimmäisen joulun syntymätön lapsi haluaakin nyt aattona ravintolasta lihapullia. Olkoon menneeksi, kunhan kaikki ovat juonessa mukana – joulumielellä.
Nelikymppinen äiti asuu Helsingissä, mutta opiskelee Rovaniemellä.