Yksi vuosi suomalaista Pisa-menestyvää peruskoulua on taas takana. Jo joutui armas aika kajahtaa vielä joissakin kouluissa, toisissa kouluissa on toiset tavat, joita me koululaisten vanhemmat pääsemme vuosien varrella ihmettelemään. Yksi yleinen ihmetyksen aihe on opettajien jaksaminen.
Peruskoulusta pyritään tekemään paikka kaikenlaisille oppijoille. Se on hieno ja kannatettava asia. Käytännössä se näkyy niin, että luokissa on oppilaita, joiden taidot ja haasteet, myös kotikulttuuri, vaihtelevat suuresti.
Tavallisessa alakoulun luokassa voi olla monenlaisia tukimuotoja käytössä – yhden luokanopettajan vastuulla, totta kai oppilashuoltoryhmän tukemana. Mutta silti: ilmiöviikkojen, retkien ja eri aineiden opetuksen lisäksi opettajan pitäisi ehtiä näkemään kunkin oppilaan kohdalla asiat, joissa tarvitaan mahdollisesti lisätukea – tai lisää haastetta.
Arkijärjellä ajateltuna ylimääräinen aikuinen käsipari, silmät ja korvat, auttaisivat monessa asiassa. Niille olisi käyttöä riitojen sovittelussa, tuntityöskentelyn tukemisessa ja ihan vaan kuulumisten vastaanottamisessa.
Yläkouluikäiset puolestaan tarvitsevat aikuisen mallia ja läsnäoloa. Monenlaiset hankaluudet purkautuvat koulupäivän aikana, ne muuntautuvat keskittymis- ja asenneongelmiksi, häiriökäyttäytymiseksi, poissaoloiksi, joihin opettajien pitäisi jaksaa ja osata vastata.
Inkluusio mahdollistaa toisaalta myös sen, että opitaan olemaan erilaisten ihmisten kanssa, ja ymmärtämään erilaisuutta ja toimimaan yhdessä. Tässä maailman tilanteessa korostuu halu ymmärtää myös muunlaisia kuin itse on – kyky asettua toisen nahkoihin, toimia rakentavasti ja perustella mielipiteensä. Samalla myös kriittisyyteen kasvattaminen on tärkeää mainosten, Youtube-videoiden ja monenlaisten totuuksien keskellä.
Kasvattajalle tämän ajan lasten maailma näyttää monella tavalla erilaiselta ja yllättävältäkin, mutta sen tunteminen on lopulta edellytys sille, että vuorovaikutus toimii ja oppi menee perille. Tässä jälleen muutama bonushaaste myös opettajalle.
On tuttuakin tutumpi sanonta, että koulussa ei tarvi olla kivaa. Koulussa pitää kuitenkin viihtyä, siellä pitää olla turvallista ja mahdollisuus tulla arvostetuksi sellaisena kuin on, ryhmän täysivaltaisena jäsenenä. Siellä pitää olla mahdollisuus saada tasokasta opetusta.
Pisa-tulokset ovat tietysti tärkeä suomalaisen koulujärjestelmän onnistumisen mittari, mutta ehkä tärkeämpää olisi kuitenkin se, ettei koulu uuvuta tai latista oppilaita – eikä heidän opettajiaan. Jos tukimuodot ja tuettavien oppilaiden haasteet lisääntyvät perusopetuksessa, pitäisi myös resurssien lisääntyä, siis nimenomaan ihmisresurssien.
Kävelin lähikoulun ohi parhaiden keväisten välituntihulinoiden aikaan. Pihalla partioi muutama aikuinen neonkeltaisissa liiveissään oppilaat ympärillä pörräten. Kiitos liivijengi taas yhdestä vuodesta – teette mahtavaa työtä – toivottavasti teitä näkyy koulunpihoilla tulevaisuudessa enemmänkin!