Lataan Facebookiin selfien, jossa näytän mielestäni pitkästä aikaa suht freesiltä. Silmäpusseja en saa millään häivytettyä, kiitos uuden työn aiheuttaman stressin (ja iän).
Kohta napsahtaa ensimmäinen tykkäys – haa, joku noteerasi kuvani, toinen kommentoi: ”pirteä” ja kolmas naputtaa ”jes".
Peukutukset facessa ja sydämet instassa ovat päivittäistä minimipalautetta siitä, mitä elämästämme toisille jaamme. Miten se vaikuttaa, riippuu jakamiemme asioiden tärkeydestä. Joka tapauksessa peukku, sydän, vau ja haha tuntuvat aina hyvältä. Riippuvaisuuttakin niiden kalastelu voi aiheuttaa, jopa harmia.
Palautteen muodossa saan tietoa siitä, miten viestini tai toimintani tavoitti toisen, saavutinko tavoitteeni. Oikea-aikaisella täsmäpalautteella voi olla iso vaikutus: kun joku kiittää ja kertoo, missä tänään onnistuit, se motivoi jatkamaan ja yrittämään vielä kovemmin. Palaute auttaa minua kiinnittämään toiminnassani huomiota ehkä sellaisiin asioihin, joita en aiemmin huomannutkaan.
Uusien tilanteiden ja ihmisten kohtaamisissa palautteen merkitys korostuu. Toiminko oikein? Osaanko? Olenko ihan hakoteillä?
Merkityksellisyyden kokeminen on tutkimusten mukaan nykyihmisen isoin haaste. Merkityksellisyyttä voi syntyä esimerkiksi silloin, kun koen tulevani kohdatuksi, ehkä toiminnastani kiitetyksi ja huomioiduksi katsein, sanoin tai vaikka sitten peukuin. Saamani palaute kertoo, että sillä mitä teen, on väliä jollekin toiselle itseni lisäksi.
Kun kiittävä ja rakentava palaute kolahtaa juuri siihen kohtaan, jota itse parhaillaan työstää, saa se ihmisen loistamaan.
Palautteen antaminen tekee sen antajastakin aktiivisen osapuolen, joka voi vaikuttaa siihen, miten asiat jatkossa sujuvat. Kun kaikki osapuolet ovat tilanteessa hereillä ja aktiivisia, vastuussa asioiden sujumisesta, vuorovaikutus muuttuu avoimeksi yhteisyydeksi.
Arjessa palautetta tulee annettua lapselle ja elämänkumppanille – useimmiten spontaanisti ja sen muodosta vähät välittäen. Negatiivinen sinä taas ja et ikinä muista -tyyppinen palaute ei luo parasta mahdollista ilmapiiriä.
Vanhemman tehtävä on palautteen avulla ohjata jälkeläistään toimimaan oikein. Samalla kuitenkin on hyvä muistaa, että pentu vasta harjoittelee ja tarvitsee tukea ja motivaatiota harjoitellakseen. Nalkutus, jankutus ja mököttäminen voivat muuttua kaavamaiseksi, yksipuoliseksi tavaksi antaa palautetta.
Joskus toiselta saamaansa palautetta joutuu hetken suodattelemaan – on taito sekin, että erottaa siitä olennaisen. Ottaa opiksi, arvostaakin sitä.
Olen oppinut, että palautteen voi paketoida vaikkapa purilaisen muotoon: ensin huomiot hyvästä, sitten mahdolliset kehittämisen kohteet ja aina lopuksi vielä palaa hyvään ja kiitokseen. Hyvän sämpylän välissä sitkeämpikin pihvi on helpompi syödä.
Joskus paikallaan on tarjoilla pelkkä pihvi: rehellinen, jopa radikaalisti rehellinen palaute on joissakin tilanteissa herkuista terveellisin.