Tutussa ja turvallisessa on helppo pysytellä. Istuskella mukavuusalueellaan kotisohvalla ja katsoa älylaitteilla, mitä toiset ihmiset muualla maailmassa puuhaavat. Työntää syrjään ne ajatukset, jotka kuiskuttelevat jostain ideasta, toiveesta – isommasta jutusta, jota on aina halunnut kokeilla.
”No mutta mitä sitä hulluja”, sanoo toinen ääni. ”Ei siitä kuitenkaan tule mitään. Epäonnistun”.
Monet meistä ovat vähän huonoja epäonnistujia. Tarkoitan huonoja siinä mielessä, että epäonnistumista vältellään viimeiseen asti. Se on liian pelottavaa, ja äärettömän noloa: että muut näkevät, kun minä oikein makeasti mokaan.
Puhutaan kyllä, että epäonnistuminen on inhimillistä ja sallittua – mutta siihen ei ihan ytimeen asti uskota. Muiden kohdalla epäonnistuminen on ok, mutta kiitos ei, sitä riskiä en omalle kohdalleni ota.
Toiselle ihmiselle sattuneen mokan vakavuusasteen hahmottamisessa suhteellisuudentaju vielä pelaa. Voimme vilpittömästi sanoa: Elämä jatkuu, tulee uusia tilaisuuksia ja teit parhaasi.
Näemme selvästi, että yksilön suoritus on vain yksi osa kokonaisuutta, johon vaikuttaa aina niin moni asia. Päivän kunto. Muuttuvat tilanteet. Asiat, joille suoritukseensa täysillä panostavakaan ei voi mitään.
Mutta omalla kohdalla epäonnistuminen tuntuu maailmanlopulta. Itsetunto kokee kolauksen. Hävettää. Mitä oikein kuvittelin? Mitähän kaikki muut minusta ajattelevat? Jos vielä vaatimukset itseä kohtaan ovat liian kovat, epäonnistumisen jälkipyykki on armotonta.
Epäonnistumiset ja mokailut tarjoavat hienoja mahdollisuuksia oppia – ja yleensä vielä jotain sellaista, joka ei olisi onnistumisen jälkeen edes mahdollista. Harjoitteluun voisi satsata seuraavalla kerralla enemmän. Voisin kokeilla toista tapaa. Ehkä se ei ollutkaan minun juttuni.
Bongasin Tiede-lehdestä psykologin ilahduttavan vinkin, miten omiin epäonnistumisiin kannattaisi suhtautua: kertomalla niistä toisille kuin parhaista seikkailuista. Meheviä tarinoita niistä saakin.
Sankari lähtee miekka teroitettuna uusissa taisteluvarusteissa kentälle voittaakseen vihollisen – vain huomatakseen, että yleisö ei ole kiinnostunut, vastustaja on ylivoimainen tai miekka katkeaa jo ensi iskulla, ja siinäpä sitä sitten ollaan. Jotenkin homma on hoidettava loppuun saakka, ja kuinkas sitten kävikään...
Tarinassa oleellista on se, että sen lopettaa oikein: sankari, vastuksista huolimatta, saapuu maaliin, reissussa rähjääntyneenä ja takki tyhjänä. Siinä vaiheessa kuulijoiden on tärkeä kehua sankaria vuolaasti. Kyllä olet rohkea! Yritit, teit parhaasi ja selvisit hengissä! Jos kuulijoita ei ole, kehu itse itseäsi.
Jospa siis keskittyisi vain ja ainoastaan parhaansa tekemiseen. Lupaisi: kun nyt uskallan yrittää, olen jo voiton puolella. Kun pahin lohikäärme, epäonnistumisen pelko, on kukistettu, maailma on yhtäkkiä täynnä uusia mahdollisuuksia – oppia.
Kun tekee aidosti parhaansa (ja ehkä vielä pikkuisen enemmän), eiköhän se ole siinä.