Tänäkin vuonna uuden vuoden aloitus vuosi tuntuu erityisen merkittävältä. Vaikka elämä ja sen kiemurat eivät aikayksiköitä, viikkoja, kuukausia tunnustakaan, voi uuden vuoden alussa aina pysähtyä, kelata vähän taaksepäin ja pohtia, miten tähän on tultu. Miten tästä eteenpäin?
Rakettien paukkuessa tehdään erilaisia tapoihin liittyviä lupauksia, kuten erään prinssin morsian, joka lupaa lopettaa kynsien pureskelun ja kiroilun – samalla tavalla joka vuosi. Vuoden alussa laitetaan kinkkukilot kiivaasti sulamaan, aloitetaan jumpat ja lenkit ja lopetetaan tupakointi aika monessa taloudessa. Joistakin korjausliikkeistä tulee pysyviä hyviä tapoja, mutta osa on unohtunut jo, kun tipaton tammikuu on ohi.
Ihminen ei kuitenkaan simsalabim muutu uuden vuoden alussa, vaikka kuinka lupaisi. Varsinkin isompi muutos vaatii usein vähän pitemmän lenkin. Samaa pururataa yhtä monta kierrosta juoksemalla kesät ja talvet ei kunto kohene, vaan tarvitaan aktiivista ja välillä päämäärätöntäkin harhailua, uusia maastoja, pari vesiestettä ja kunnon kaatumista, niin johan lähtee.
Uuden vuoden lupauksilla on pitkä historia. Jo 4 000 vuotta sitten babylonialaiset tekivät lupauksia – tai ainakin he lupasivat palauttaa lainaamansa työkalut aina uuden vuoden alussa takaisin omistajalleen. Babylonialaisilla oli se etu, että uusi vuosi aloitti kevään ja kasvukauden, eikä sijoittunut pimeimpään mahdolliseen vuodenaikaan kuten meillä, juuri joulusta selvinneillä.
Ajatus lainatuista työkaluista ja uudesta kasvukaudesta on virkistävä. Mitä työkaluja olen käyttänyt kuluneen vuoden aikana arjesta selviämiseen? Olenko painanut sinnillä eteenpäin kuin mummo lumessa itseni ja läheiseni unohtaen, lakaissut pitkällä harjalla ikävät roskat maton alle, heilutellut sanan säilää vähän liiaksikin? Olenko muistanut kaivaa esille naurun, hengittää syvään ja olla kiitollinen?
On taas hyvä aika palauttaa edellisen vuoden aikana käytetyt työkalut ja lainata uudet – jospa vaikka niillä saisi itsensä hurahtamaan kunnon kasvuun ja lähipiirinkin kukoistamaan?
Uutena vuotena ollaan menneen ja tulevan välissä – kumpikin yhtä ulottumattomissa – mennyttä ei voi muuttaa ja tulevasta ei voi tietää. Usein sitä elää niin, että toinen jalka on sitkeästi siellä menneen puolella ja toinen jalka jo harppaamassa tulevaan. Siinä välissä tapahtuu elämä. Se ainoa hetki, johon voi vaikuttaa, johon kannattaa keskittyä, joka on totta tässä ja nyt.
Tässäpä yksi haaste: olla läsnä tässä hetkessä, tietoisena siitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Mitä näkyy, miltä tuntuu, keitä ja mitä ympärilläni on? Kokonaisena tässä kehossa, näissä ajatuksissa ja tuntemuksissa, näiden ihmisten kanssa. Muistaa, ettei elämä tapahdu instakuvien ja somepäivitysten välityksellä, vaan ihan vaan tässä näin.
Jos vaikka lupaisi nauttia, iloita ja olla kiitollinen tässä ja nyt, ottaa vastaan kaikki asiat, kun ne aikanaan tulevat. Etsiä itselleen sopivat työkalut, joilla voi rakentaa hyvää arkea ja kaikkea ihanaa uutta siihen lisäksi.
Kirjoittaja Pipsa Kostamo on nelikymppinen äiti, joka asuu Helsingissä, mutta opiskelee Rovaniemellä.