Kummipoika pääsi ripille. Konfirmaatiotilaisuus kirkossa oli mutkaton ja nopeatempoinen – nuorten itsensä näköinen.
Pappi kertoi, mitä nuoret olivat leirillä kirjoittaneet rakkaudesta. Pohdinnat olivat vaikuttavia – että 15-vuotias isoihin kenkiinsä alttarilla tuijottava poika tai melkein liian suuressa albassa hikoileva tyttö ajattelevat jo niin viisaasti rakkauden monista ulottuvuuksista, joista monet meistä ovat loppuelämän ajan ymmällään.
Ripille pääsy on perinteinen aikuistumisriitti, siirtymävaihe lapsuudesta aikuisuuteen. Näitä riittejä on ollut olemassa jo tuhansia vuosia, menoja ja rituaaleja, joissa heimon pojat ja tyttäret vihitään aikuisuuden salaisuuksiin.
Nyt syksyisenä lauantaina mukana oli myös se pieni vilkas poika, joka matkusti kerran tädin kanssa samassa makuuvaunussa Lappiin. Vaipatkin vaihdettiin ja istuttiin sylikkäin alapedillä.
Oli siis syytäkin juhlia.
Juhlaväki saapui konfirmaation herkistämänä kotiin, joka oli puunattu juhlakuntoon. Useamman emännän kanssa hyökättiin keittiöön laittamaan tarjoilut esille. Oli äidin tuomat auringonkukat, naapurin lähettämää piirakkaa, Rovaniemeltä asti Helsinkiin matkannutta kuivakakkua ja itse leivottuja keksejä, ystävän leipomuksia ja isän tekemä uskomaton täytekakku.
Kun saimme kaiken paikoilleen, ihailimme silmät pyöreinä notkuvaa pöytää yhdessä: siitä tuli kaikkien osallistujien näköinen, yhdessä tehty ja valmistellessa lämmöllä ajateltu.
Lapsi, uusi elämä, yhdistää sukupolvet ja elämänpiirit. Lapsi aloittaa lukemattomien yhteisten muistojen ja kokemusten ketjun. Kuinka monia erilaisia tapauksia mekin juhlien aikuiset rippilapsen elämästä muistimme ja jaoimme nauraen ja liikuttuneenakin.
Hienointa kaikessa olivat juhliin kokoontuneet ihmiset täydentämässä kuvaa kasvavan lapsen elämän kohokohdista pienillä arkisilla sattumuksilla ja omakohtaisilla muistoilla, jotka kertoivat läsnäolosta lapsen elämässä. Nyt mukana ja tukena siirtämässä tyttöystävänsä vieressä hymyilevää poikaa lapsuudesta aikuisuuteen.
Elämä on juhla, joka tehdään yhdessä. Elämä on arkiset nyyttärit, joihin jokainen tuo paitsi itsensä, myös omat tarjottavansa tilanteen ja voimavarojensa mukaan. Välillä kaupasta pikaisesti suolatikkuja, joskus syntyy kokonainen pellillinen mustikkapiirakkaa, toisinaan mukana on vain pari vitsiä tai lämmin halaus lähtiessä.
Näissä juhlissa joku voi hyvin vain istua hiljaa ja kuunnella, kun toiset kertovat ja jakavat tarinoitaan. Vuorotellaan. Luodaan muistoja, joita jaetaan taas toisissa juhlissa.
Kaikki juhlat voisi vastaisuudessa järjestää samalla tavalla. Ei enää emännän tai isännän yksinäistä tuskailua juhlavalmisteluiden parissa, paineessa saada puitteet viimeisen päälle, vaan että laitetaan yhdessä: juhlasta tulee kaikkien juhla – yhteinen ponnistus, jonka tuloksista nautitaan yhdessä.
Mistä juhla, elämä, oikeasti syttyy? Yhdessä tekemisestä, jakamisesta, antamisesta, vastaanottamisesta, aidosta arkisesta osallistumisesta toistemme elämiin.