Sodan uhasta on ollut puhetta, viime viikkoina erityisesti. Aiheellisesti on kysytty: ”Olemmeko menettäneet kykymme ymmärtää, että uhka on olemassa?”
Sodan uhka ei ole toivottua, ainakaan näin turvallisuudesta tykkäävälle tavalliselle tallaajalle, ei täällä eikä toisaalla. Tästä tavantallaajan näkökulmasta ajattelen simppelisti, että sodan uhkaa voi vähentää rauhaa edistämällä. Rauhasta on kuitenkin ollut vähemmän puhetta.
Johan Galtung on norjalainen rauhantutkija. Hänen mukaansa rauha ei ole vain tila ja aika, jolloin ei sodita. Rauha on myös mahdollisesti sotaan johtavien rakenteellisten syiden poissaoloa.
Sain juuri luettua Benjamin Carter Hettin kirjan Demokratian kuolema. Kirjassa käsitellään ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa Weimarin tasavallassa. Maailmansodan jälkeen ei hetkeen sodittu, mutta rakennettiinko rauhaa? Valtaa keskitettiin harvojen pelureiden käsiin ja rauhan rakenteellisia syitä laiminlyötiin huolella. Seuraukset ovat tiedossamme. Valta keskittyi lopulta vain heille, jotka heiluttelivat hakaristejä. Rauhasta ei ollut tietoakaan.
Pienenä ihmisenä suuressa maailmassa saatan ajatella, että eihän tälle mitään voi, kun maailman mahdit kalistelevat sapeleitaan. Kaikki me olemme kuitenkin ihmisiä. Siksi sillä on merkitystä, miten suhtaudun lähimmäiseeni meillä ja muualla. Rauha on tehtävä. Se on kaikkien mukaan ottamista ja mukana pitämistä. Myös heidän, kenen kanssa en ole samaa mieltä.
Kristitty on kutsuttu rakentamaan rauhaa. Uhkakuvien alla tietoisuus siitä, että rauhan puolesta rukoillaan, rohkaisee. Hybridivaikuttajan intresseissä on uhkailla, kylvää eripuraa ja hajottaa yhtenäisyyttä. Siksi on syytä puhua rauhasta, vaalia rauhaa ja rukoilla rauhan puolesta. Rukous rauhan puolesta liittää yhteiseen rintamaan ja ottaa mukaan kaikki.
Tuomas
Kemin kirkkoherra