Loppusyksyllä ja jälleen nyt joulun lähestyessä olemme saaneet sosiaalisessa mediassa, mediassa ja jopa kaduilla nähdä ihmeellisen ilmiön: joillakin meistä on unohtunut, että olemme kaikki ihmisiä.
Syksyn mittaan on käyty kiivasta ja ihan aiheellista keskustelua Länskän kohtalosta ja Meri-Lapin tulevaisuudesta kokonaisuutena. Asiasta on ollut syytä keskustella, jopa kiivain ja painokkain sanakääntein ja mielipiteeseenkin meillä kaikilla pitäisi olla oikeus. Asioita on perusteltu ja argumentteja on esitetty, mutta miksi keskustelun on pitänyt mennä niin syvälle henkilöihin, että jopa kadulla on huudeltu solvauksia – sosiaalisesta mediasta puhumattakaan?
Viimeisin kohu on pyörinyt Miss Suomi -tapauksen ja sitä seuranneen ”myötätuntokampanjan” ympärillä. Tässäkin tapauksessa jokaisen asianosaisen tarkoitusperiä pitäisi ehkä kysyä suoraan heiltä itseltään, mutta väkisin herää kysymys: Mitä ihmettä ja miksi?
Mitä kansanedustajat kuvillaan uskovat saavuttavansa? Tarkoitus saattaa toki omasta mielestä olla hyvä, mutta olisiko sittenkin pitänyt vielä hetki miettiä ennen postaamista.
Toivoisin, että tässä ajassa, jossa vaikeutta ja haastetta on muutenkin, olisimme edes ihmisinä ihmisiksi toisillemme. Miettisimme ennen kuin päästelemme suustamme sammakoita tai somessamme kirjoitamme solvauksia, minkälaisia seurauksia tai vaikutuksia näillä voi olla yksittäiselle ihmiselle, joka näiden kohteeksi joutuu. Ovatko nämä sanomiset tai kirjoittelut oikeassa suhteessa lähtökohtaan? Miltä itsestä tuntuisi, jos joutuisi moisten kohteeksi?
Ottaisimmeko jokainen loppuvuoden ja vaikkapa vuoden 2026 tavoitteeksi olla ihmisiksi? Vaikka toisen mielipide ei vastaisikaan omaa, vaikka toisen käytös harmittaisi. Pysähdyttäisiin miettimään hetkeksi sitä, miltä vastaanottajasta tuntuu tai mitä kaikkea muutakin murhetta ihmisellä saattaa olla ja meidän sanamme voikin olla se viimeinen pisara, joka saa kanssakulkijan romahtamaan.
Voisimmeko sittenkin vaikka keskustella rakentavasti, hymyillä joskus ja nielaista sammakon ennen kuin se tulee ulos?