Raili Heik­ki­lä odotti ja etsi isäänsä 60 vuotta – viimein va­lo­ku­vien tumma ki­ha­ra­pää löytyi val­koi­sen ristin alta

Rovaniemeläisessä kerrostalokaksiossa soi puolatar Pola Negrin salaperäinen ääni.

Kun sotia edeltävien vuosikymmenten jumaloitu näyttelijä ja laulaja aloittaa Tango Notturnonsa, olohuoneessaan istuva Raili Heikkilä, 72, nostaa kädet silmilleen.

Hän näkee isänsä ja äitinsä tanssimassa. Näyttämönä on saksalainen sotilasparakki keskellä metsää.

Gramofonin jauhamalla levyllä Negri laulaa kaipuusta ja rakkaudesta, joka ei saanut mahdollisuutta.

– Äiti kertoi, että Tango Notturno oli heidän kappaleensa, Heikkilä sanoo ja pyyhkäisee kyyneleen silmänurkastaan.

Hänen äitinsä oli kemijärveläinen Helvi Kylmäniemi ja isänsä – niin, Saksan armeijan sotilas.

Mutta kuka? Millainen? Ja mitä hänelle tapahtui?

Raili Heikkilä etsi vastauksia yli 60 vuotta.

Tanssiinkutsu vei mennessään

Tarina alkoi Misistä, kylästä Rovaniemen ja Kemijärven rajamailla.

Sallan rintaman ja Rovaniemen yhdistänyt rautatie ohitti Misin vierestä. Siksi kylä oli omiaan saksalaisten sotatarvike- ja huoltovarastoksi. Sinne tuotiin myös rintamalla taistelleita – saksalaisia lepoon, venäläisiä vankileirille.

Laajalle Misin metsiin levittäytynyt tukikohta tarvitsi suomalaisiakin.

Naisia palkattiiin muun muun muassa keittiöön, ompelimoon ja pesulaan. Tulijoita riitti, koska aseveljet nauttivat Lapissa mainetta paitsi herrasmiehinä, myös reiluina maksajina.

Helvi Kylmäniemi saapui Misiin vuonna 1943 pesemään pyykkiä ja parsimaan vaatteita.

Hän oli 32-vuotias, pienviljelijäperheen vanhin tytär Kemijärven Luusuan Itärannalta. Tumma ja kaunis, työteliäs ja iloinen nainen, joka oli yhä naimaton, koska ei tuntenut kohdanneensa sitä oikeaa.

Ei ennen kuin tuli Misiin.

Saksalaisten illanvietossa, jonne naisetkin oli kutsuttu, alkoi tanssi. Pian parakin täytti Adolf Hitlerinkin suosikiksi sanotun Pola Negrin matala ääni.

– Ich hab’ an dich gedacht...

Kun Tango Notturno alkoi soida, kiharapäinen alikersantti kumarsi Helvi Kylmäniemelle. Tanssiinkutsu toistui illan aikana uudestaan ja uudestaan.

Gottfried (Fritz) Bohak oli syntyisin Itävallasta, jonka Hitler oli liittänyt Saksaan vuonna 1938. Pian sen jälkeen hänet oli komennettu aseisiin.

Loppuvuodesta 1942 Bohak oli vihitty Weinheimissa saksalaisen Emman kanssa. Sukulaisten myöhempien muisteluiden mukaan puolisot ehtivät nähdä toisiaan vain jonkun kerran.

Raili Heikkilän isä soittaa haitaria ilmeisesti Misin kylässä vuonna 1943.

Kuva: Raili Heikkilän albumi

Bohak ei ollut poikanen. Misiin tullessaan hän lähestyi 30. ikävuottaan.

Hän oli tumma ja sydämellinen, elämää nähnyt mies, joka viihdytti ystäviään soittamalla haitaria.

Ja mikä tanssija! Niin varmoin askelin Helvi Kylmäniemeä ei ollut koskaan viety.

Hän oli mennyttä naista.

Tapaamisesta Tango Notturnon soidessa ei seurannut ohimenevää, kevyttä romanssia, vaan rakastuminen.

Seurasi siitä muutakin. Lyhyen seurustelun jälkeen Helvi Kylmäniemi alkoi odottaa lasta.

"Suudelmin, Fritz"

Kirjeitä on paljon. Raili Heikkilä laskee ne pöydälle.

Paperit tihkuvat rakkautta, kaipuuta ja huolenpitoa. Saksaksi, sydänverellä kirjoitettuna, ja suomeksi myöhemmin käännettynä.

Kaikissa on lähes sanasta sanaan sama allekirjoitus. Suudelmin, Fritz.

Talven 1943–1944 kynnyksellä moni tiesi Misin tukikohdassa, että pyykkituvassa työskentelevä suomalainen odottaa saksalaisen sotilaan lasta.

Kenties sen kuulivat myös Fritz Bohakin esimiehet. He siirsivät korpraalin Kuusamoon.

Mutta yhteydenpito jatkui kirjeitse.

Niin Helvi, ne hetket olivat kauniita, minä jouduin vain niin pian pois Misistä. Teen kaikkeni, että pysyt terveenä ja pikku-Fritz myös.

Tuleva isä kertoi haaveilevansa pojasta, kuten isien tapana usein on, ja lähettävänsä suklaata ja konjakkia – aiempien pakettien jatkoksi.

Tyttö syntyi 3. maaliskuuta 1944.

Isä sai tiedon kirjeitse. Vastauksen hän postitti vielä samana päivänä.

Siitä ei tullutkaan Fritz vaan pieni suloinen Raili. Kirjoitit, että se on nätti tyttö ja tuli kolmekiloisena maailmaan. Olen koko sydämestäni iloinen, että kaikki on mennyt hyvin ja että sinä ja pikkuinen olette terveet.

Fritz halusi nähdä rakkaansa. Molemmat, jotta tutustuisi tyttöön ja voisi sopia äidin kanssa, miten tästä jatketaan.

Häntä jännitti. Miten tuoreen äidin vanhemmat suhtautuisivat häneen?

Siinä ajassa avioton lapsi oli häpeä. Jos hänet oli siittänyt saksalainen sotilas, tilanne oli kahta vaikeampi. Osa Helvi Kylmäniemen läheisistäkin puisti päätään ajatukselle, että talossa asuisi saksalaissotilaan lapsi.

Mutta Raili Heikkilän isoisä – Ukko, kuten häntä kutsuttiin – piti tyttärensä ja tyttärentyttärensä puolta.

– Ukko oli omilleen ankara, hirmuinen työnteettäjä, mutta kovaosaisille ihmeellisen hellä, Heikkilä muistaa.

– Hän teki heti kaikille selväksi, että äiti ja minä saamme jäädä.

Kirjeissään tuore isä järjestelee tapaamista rakkaidensa kanssa.

Olen niin iloinen saadessani nähdä myös Railin, minkä näköinen hän on. Olen niin utelias, minun pienestä Railistani.

Ei ole varmaa, järjestyikö tapaaminen, ennen kuin Fritz Bohak lähti toukokuussa lomalle Saksaan.

Raili Heikkilä kantoi lapsesta saakka mukanaan ruusukorttia, joka oli viimeinen merkki isästä.

Raili Heikkilä näyttää kellastunutta postikorttia. Kantta koristaa viisi valkoista ruusua.

Kortissa isä lähettää rakkaat terveiset Helvilleen ja Raililleen. Postileima on Danzigista 14. toukokuuta 1944. Lomalainen on juuri astunut laivasta.

Seuraavana kesänä posti toi äidille ja tyttärelle vielä kaksi tervehdystä Mannheimista.

Sitten Fritz Bohakista ei kuulunut enää mitään. Ei kortteja, ei kirjeitä.

Sitä kesti yli 60 vuotta.

Lapsi kuin huutomerkki

Saksalaiset tuhosivat Lapin vetäytyessään syksyllä 1944.

Sodan jaloista Helvi Kylmäniemi oli paennut Railinsa kanssa Pohjanmaalle, kuten muutkin kemijärveläiset evakot.

Joulukuussa sieltä lähti sosiaaliministeriön kansanhuolto-osastolle Kemijärven lastenvalvojan allekirjoittama kirje. Siinä äidille ja tyttärelle haettiin synnytys- ja elatusapua Fritz Bohakilta.

Todistusaineistona seurasi muun muassa 11 kirjettä, jotka tämä oli lähettänyt lapsensa äidille.

Rahasta oli pula, mutta sitäkin enemmän äiti ja lapsi olisivat kaivanneet turvakseen jotain muuta.

Aseveljistä oli tullut Lapin-polttajia. Kotiensa raunioille palanneet lappilaiset oppivat halveksumaan saksalaisia ja kaikkea sitä, joka muistutti saksalaisajasta.

Saksalaisten sotilaiden naiset ja lapset saivat niskoilleen vihan ja häpeän.

Raili Heikkilä sai kuulla olevansa saksalaisen äpärä, penska tai huoranpenikka.

Se oli hämmentävää lapselle, joka aavisti olevansa erilainen, muttei voinut käsittää, mistä oli kyse.

Ulkonäkö vain huononsi asemia.

– Aivan kuten isällä, minulla oli korpinmusta tukka ja tummat silmät. Suomalaisten lasten joukossa olin kuin huutomerkki, Raili Heikkilä sanoo.

Hän löysi äidin laatikoista kuvia. Lapsi ymmärsi niiden liittyvän isään.

Äiti kertoi asiasta vain vähän – silloin kun katsoi sopivaksi. Jos tytär teki aloitteen, äiti vaikeni heti.

– Älä kysele sellaisia.

Kaipuun äiti kätki sisäänsä, piiloon lähimmiltäänkin. Tytär sai tietää isästään sentään nimen, ja satunnaisesti jotain muuta – vähän kuin ohimennen.

Joskus, kun äiti ja tytär kävivät nukkumaan vierekkäin, Helvi sipaisi Railinsa kasvoja.

– Sinä räpsyttelet silmiäsi juuri niin kuin Fritz.

Ja kun radio soitti Lauantain toivottuja levyjä, tyttärestä näytti kuin eräs laulu veisi äidin aivan toiseen maailmaan, kauas arjesta.

Kappaleen nimi selvisi hänelle vasta paljon myöhemmin. Se oli Tango notturno.

"Helpompi elää toivossa kuin ilman"

Koulussa Raili joutui silmätikuksi.

– Missäs isäs on?

Kun tyttö ei voinut tietää, hän keksi tarinoita.

– Isä on tulossa hakemaan, keväällä.

Kun kevät meni, eikä isää kuulunut, hän sanoi kyselijöille, että isä pääseekin vasta syksyllä.

Ajatusleikki jatkui, tarina vain vaihtui. Kertoja oppi uskomaan niihin itsekin.

– On helpompi elää toivossa kuin ilman sitä, Raili Heikkilä sanoo.

– Kun lapsi pelkää tulleensa hylätyksi, hän osaa kyllä kuvitella asiat parhain päin.

Ympärillä oli onneksi sellaisiakin, joille hän oli muuta kuin äpärä.

Oli isovanhemmat, jotka pitivät häntä siipiensä suojissa, ja eno, jonka seurassa oli turvallinen olla.

Taloon poikenneet savottajätkät ja voimalaitosrakentajat hyppyyttivät tyttöä ilmassa ja saattoivat panna pirtissä hatun kiertämään tämän hyväksi. Joskus tuli hyväntekeväisyyspakettikin.

Suhde äitiin ei ollut helppo.

Ulkopuolisten silmin Helvi Kylmäniemi oli touhukas, seurallinen ja hyväntuulinen nainen, jonka eloisuutta yksinhuoltajuus ei tuntunut vieneen.

Mutta Raililleen hän oli muutakin. Äiti, joka osasi olla vaativa, muttei muistanut kiittää.

– Tein kaiken mitä lapsi jaksoi ja aina äidin mielen mukaan. Mikään ei vain tahtonut riittää.

Myöhemmin hän sanoo ymmärtäneensä, että äiti tunsi olleensa ainaisessa velassa perheelleen, joka oli antanut heidän jäädä taloon.

– Hän ajatteli, että oma olemassaolo piti lunastaa kovalla työllä ja elämällä niin kuin toiset halusivat, ei niin kuin itse.

Isoisä, Railille rakas Ukko, kuoli tytön ollessa 9-vuotias. Sen jälkeen ympärillä oli yksi tärkeä mies vähemmän.

Lapsi katseli piilossa isästä valokuvia, jotka pelkäsi äidin hävittävän.

Mutta kuviakin tärkeämpi oli isä, jonka Raili oli rakentanut mieleensä.

Komea, kiharapäinen mies, joka polttelee piippua takan loimussa ja silittää tyttärensä mustia hiuksia, joiden väri on peritty isältä.

– Odotin aina, että hän tulee pelastamaan meidät ja aloitamme yhdessä uuden elämän.

Hän muistaa, miten torjui jo tyttönä päättäväisesti mahdollisuuden, että äiti ottaisi uuden miehen.

Entä sitten, kun isä tulee takaisin? Miten hänelle selitettäisiin, että olet myöhässä?

Ei, Raili ei tarvinnut uutta isää, eikä hänen äitinsä rakastunut uudelleen.

Mutta odotettua prinssiäkään ei kuulunut.

Äidiltä salaa etsimään isää

Täysi-ikäisenä Raili Heikkilä alkoi etsiä isäänsä.

Se piti tehdä äidiltä salaa. Kun Helvi Kylmäniemi tapasi Pelastusarmeijan väkeä tyttärensä luota Kemijärveltä, hän suuttui ja ajoi vieraat matkoihinsa.

Pelastusarmeija ei löytänyt Fritz Bohakia, eikä Punainen Risti.

Johtolangatkin olivat hentoisia. Oli vain nimi, tieto palveluksesta Misissä, jokunen valokuva, sotakaverin nimi ja postikortti. Kirjeetkin olivat päätyneet elatusapuhakemuksen liitteiksi vuonna 1944 ja jääneet sille tielle.

24-vuotiaana Raili Heikkilä lähti Ruotsiin.

Hän kuvailee vuosiaan Abiskossa, Boråsissa ja Luulajassa käännekohdaksi, ”elämän korkeakouluksi”.

– Siellä kukaan ei tiennyt, kuka olen. Sain olla juuri se mikä olen ja haluan olla, ja kelpasin ihmisille sellaisena. Se oli vapauttavaa.

Muutettuaan 17 vuoden jälkeen taas Suomeen ja Rovaniemelle hän jatkoi isänsä etsintää, mutta yhtä laihoin tuloksin.

Helvi Kylmäniemi kuoli 1979 saamatta koskaan tietää, miten hänen Fritzilleen oli käynyt.

Tyttärellekin asia selvisi vasta vuonna 2005.

Silloin Raili Heikkilä tutustui Berliinissä asuvaan rovaniemeläislähtöiseen Irja Wendischiin, joka kokosi kirjaa saksalaissotilaiden lasten kohtalosta. Wendisch kaivoi tiedon saksalaisista arkistoista vielä saman vuoden aikana.

Fritz Bohak oli kaatunut Latviassa 1. lokakuuta 1944 Wehrmachtin puolustautuessa puna-armeijan hyökkäykseltä.

Samana päivänä suomalaiset olivat nousseet saksalaisjoukkojen selustaan Torniossa. Lapin sota oli roihahtanut täyteen liekkiin.

Wendisch selvitti, että Fritz Bohakilla ei ollut Saksan-liitostaan lapsia. Railin ainoa serkkukin oli jo kuollut.

Kansallisarkistosta Raili Heikkilä löysi lisää papereita.

Yhtäkkiä hän tajusi pitelevänsä käsissään elatusapuhakemusta. Liitteenä oli kirjeitä, jotka Fritz oli lähettänyt rakkailleen, joita ei päässyt katsomaan.

Yhdessä niissä isä lupaa huolehtia tyttärestään myös taloudellisesti.

Lapsen tulee saada kaikki, että se suureksi tultuaan saa käyttää sen mennäkseen eteenpäin.

– Kirjeet luettuani olin varma, että hän rakasti meitä. Jos isä ei olisi kaatunut, hän ei olisi hylännyt minua eikä äitiä. Niin uskon.

Raili Heikkilälle hetki oli elämän suurimpia.

– Tunsin, että olin saanut takaisin isän, jota olin odottanut yli 60 vuotta.

Sitten oli jo aika sanoa hyvästi.

Hauta numero 345

Satakielet lauloivat. Tuuli leyhytteli hellästi suuria mäntyjä saksalaisten sotilaiden hautuumaalla Beberbekissä, lähellä Latvian pääkaupunkia Riikaa.

Vaikka siitä on yli seitsemän vuotta, Raili Heikkilä muistaa sen kuin eilisen.

Hän oli ostanut kukat jo edellisenä päivänä. Nyt oli aika laskea ne.

Ryhmä 9, rivi 2, hauta 345. Siinä, valkeasta graniitista tehdyn ristin alla, lepäsi alikersantti Fritz Bohak.

– Paikka oli tavattoman kaunis. Isän on hyvä nukkua siellä.

Raili Heikkilän mielikuvissa hän elää aivan kuten silloin, kun tämä oli vielä pieni.

Kiharapäisenä, komeana miehenä, joka polttaa piippua takan ääressä, vierellään tummasilmäinen tytär, joka tuntee tulen lämmön ja isänrakkauden.

– Kun näen sen kuvan silmissäni, minulle tulee ihana olo. Jaksan taas pitkään.

Jälkikirjoitus, 9.11.2018

Kansallisarkiston selvityksen (2011) mukaan saksalaisille sotilaille syntyi Suomessa noin 700 lasta.

Määrä voi olla paljon suurempikin. Moni äiti vaikeni alusta asti lapsen isästä tai kielsi asian kokonaan. Se saattoi helpottaa elämää ilmapiirissä, jonka Saksan armeija jätti jälkeensä tuhotessaan Lapin.

Raili Heikkilä ei antanut periksi. Hän haki isäänsä, vaikka oma äitikin oli sitä vastaan. Vastaus löytyi 60 vuoden jälkeen.

Juurien etsiminen jatkuu yhä.

Sodan jälkeen hän ja äitinsä saivat hyväntekeväisyytenä paketteja eteläsuomalaiselta perheeltä. Lahjoittajalla ei ollut heihin sukulaissidettä tai aiempaa tuttavuutta. Silti paketti tuli vuodesta toiseen.

Viime vuonna Raili Heikkilä tapasi ensi kertaa lahjoittajaperheen tyttären. Halatessa hänestä tuntui kuin he olisivat tunteneet aina.

Risto Pyykkö, toimittaja