Kirjat: Anna Tiitta: Älä jätä minua. Books on Demand, 2018. 217 sivua.
”Juna hiljaista miestä kuljettaa. Kuka onkaan se mies? Mikä on se maa. Se, missä saa katsella yötöntä yötä?”
Tämä Aulikki Oksasen värssy tiivistää myös Anna Tiitan (s. 1948) ratatyöympäristöön sijoittuvan omakustanteen tunnot. Satunnaisen junamatkailijan mieleen tosin ehkä vain harvoin juolahtaa, että joku on rakentanut hänen allaan kulkevia kiskoja monen vuosikymmenen aikana.
Anna Tiitan isä rakensi rautateitä vuosina 1947-1969. Perhe muutti paikkakunnalta toiseen rakentuvien rataosuuksien mukaan.
Maatalojen pihamökkeihin ja siirrettäviin parakkeihin sijoittuvat perheet muodostivat uusilla paikkakunnilla roskasakin, jonka lapsia usein kiusattiin koulussa. Radanrakentajaperheet elivät yleensä kyläyhteisön ulkopuolella, eikä tiiviitä ihmissuhteita paikallisiin päässyt syntymään.
Rautatieläislapsen osaksi jäi usein irrallisuus ja yksinäisyys. Älä jätä minua kertoo uskottavan herkästi Ellin ja hänen serkkunsa Vännin tarinan, mutta taustoittaa sitä kolmen sukupolven takaa.
Lappilaistaustainen Tiitta juurruttaa Ellin suvun Väylänvarren komeaan sukutaloon, jota lapsi kutsuu Pappapihaksi.
Pappa ottaa leskeksi jäätyään pesueensa ja lähtee rakentamaan rataa etelään.
Elli aloittaa maailmanvalloituksensa syntymällä keskosena piironginlaatikkoon. ”Salassa siinnyt ja melkein syntynytkin” tyttö tarvitsee huumorintajua ja luonteenlujuutta äitinsä koleassa käsittelyssä ja pikkusiskonsa kateuden kohteena.
Onneksi hänellä on Eno, joka tietää kaikesta kaiken. Ja hänellä on Vänni-serkku, sielunkumppani, joka on aina sydämessä, vaikka rautatie ja elämä joskus erottavat.
Älä jätä minua! huutavat Elli, Vänni ja Eno, kun ratatyöt heittävät heitä Suomen kolkasta toiseen. Romaani on jaettu osiin eri paikkakunnilla tehtävien ratatöiden ja ajankohtien mukaan.
Luvut on otsikoitu, ja ne voi lukea lyhyinä novelleina. Ilmavan kevyt kerronta ja herkästi viritelty kieli tavoittavat pikku-Ellin mielenmaisemat ja muistuttavat lukijaakin siitä, miltä se elämä aikanaan lapsena maistui.
Elli on älykäs, itsestäänselvyydet kyseenalaistava tyttö, joka näkee karussa ympäristössään myös paljon huumoria. Hän uskaltautuu Enon kanssa kalaan kosken partaalle, puhaltaa lapsen viattomuudella kondomeista ilmapalloja ja näyttää huutia Isomahamoilasen koiralle.
Elli näkee myös, miten Hyttisen Alappi menee keskeltä kahti junanraiteilla ja mummin pesuvati lommoille mäenlaskussa. Hän huomaa, miten isä muuttuu metsässä sudeksi ja Seija noidaksi.
Lapsi ei kaikkea ymmärrä, eikä aikuinenkaan. Aikuinen Elli kysyy, uskaltavatko muut rakastaa, sillä hän itse ei pettymysten pelossa uskaltanut.
Vai uskalsiko sittenkin, sillä Vännin epätarkka koulukuva on edelleen tallessa Ellin lempikirjan välissä? Suosittelen Tiitan kirjaa ja rakkauttakin.