Populististen liikkeiden voima kumpuaa aidoista ongelmista, kuten yhteiskunnallisen eriarvoistumisen lisääntymisestä tai pakolaisten määrän kasvusta Euroopassa, mutta niiden ratkaisuissa liikkeet syyllistyvät virheelliseen vastakkainasetteluun ja eristäytymiseen sen sijaan, että etsisivät ratkaisua yhteistyöstä päätyen lopulta tragediaan, totesi professori emeritus Sixten Korkman A-studiossa (5.9.).
Niin johdonmukaiselta kuin Korkmanin päättely kuulostaa, siitä puuttuu historiallisen perspektiivin huomioiminen kaikkien ongelmien synnyssä ja ratkaisuissa. Ottakaamme esimerkiksi Euroopan nykyinen pakolaisongelma.
Kun EU:n komissio väittää, että pakolaisongelman ratkaisussa kaikkien EU-maiden tulee olla toisilleen solidaarisia ja kantaa vastuunsa sijoittamalla väkimäärän suhteessa pakolaisia maihinsa, se tuntuu oikeudenmukaiselta. Onko se sitä? Ei, sillä pakolaisongelma on tulosta EU:n suurvaltojen (Ranska, Iso-Britannia) ja niiden liittolaisten toiminnasta Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä, joissa yhteiskuntarakenteet murskattiin perin pohjin.
Juuri tähän liittyy populismin voima, pyrkimys puolustaa itsenäisten valtioiden kansalaisten ääntä EU:n valtaeliittiä vastaan. Äänen puolustajina esiintyvät länsinaapurissa Ruotsidemokraatit, meillä Perussuomalaiset ja Visegrad-maissa (Puola, Tšekki, Slovakia, Unkari) hallitsevat puolueet kasvattaen äänimääräänsä vaaleista toiseen, viimeksi Ruotsissa.
Ongelman ydin ei ole populistisissa liikkeissä. Niiden vahvistuminen on vain oire paljon syvemmästä eli Länsi-Eurooppaa hallitsevien ja muiden parlamentissa olevien puolueiden sokeudesta nähdä malkaa omassa silmässään. EU:sta on tullut heille hedelmätön ”pyhä lehmä”, jota lihotetaan institutionaalisesti ja toiminnallisesti kohti liittovaltiota nujertamalla tärkeintä, jäsenvaltioiden kansalaisten identiteettiä. Siitä populismi kumpaa. Kun ”pyhä lehmä” on toimitettu lahtipenkille, vasta silloin perusta aidolle demokratialle ja kansojen väliselle yhteistyölle on luotu.