Teatterin tekemisessä vaikeinta ja samalla kiehtovinta on taidemuodon hetkellisyys ja sattumanvaraisuus. Laskelmoitukin tekstivalinta saattaa tekijöiden käsissä muotoutua lähes miksi vaan ja tismalleen sama teos saada eri yleisöiltä vastakkaisen vastaanoton.
Ohjelmistosuunnittelu on jännittävää puuhaa. Suuren osan työajastani yritän selvittää ja arvailla mitä kemiläiset haluavat nähdä. Mikä tyylilaji vetoaa minäkin vuodenaikana? Kiinnostaako tunnistettava paikallisuus vai eskapistisempi kansainvälisyys?
Ajattelu vai mahdollisuus olla ajattelematta? Iso volyymi ja hiljaisuus? Miten paljon teosta pitää käsitellä, jotta sen on nykykatsojalle mielenkiintoinen? Miten paljon voi käsitellä ennen kuin ryhmämatkailijat kaikkoavat? Tuttu ja turvallinen vai uusi ja jännittävä? Mikä kiehtoo, mutta ei loukkaa ketään? Kenen näkökulma toimii parhaiten? Ja kiinnostavatko yleisöä lainkaan samat teemat kuin henkilökuntaa?
Kiivain työ alkaa ohjelmistopäätöksen jälkeen, kun ohjaaja, suunnittelijat, markkinointi, rakentajat, ompelijat ja viimein näyttelijät aloittavat omat prosessinsa.
Miten löytää ja rauhoittaa luova tila esityksen kasvaa parhaaksi mahdolliseksi ja saada koko henkilökunta valmistamaan samaa hetkellistä maailmankaikkeutta, näkemään sama maali?
Miten harjoitellaan toistamaan hetkiä, joiden tulee antaa sattumanvarainen ja spontaani vaikutelma?
Jokaisen esityksen osaisi aina suunnitella, toteuttaa ja myydä toisella kerralla paremmin. Mutta koska taidelaitoksemme tuottaa ainoastaan prototyyppejä, ei minkään projektin oppeja pysty aivan suoraan soveltamaan seuraavaan työhön.
Uusi teksti, uusi rooli, uusi visuaalisuus, uusi äänisuunnittelu. Jatkuvasti ollaan tuoreiden sattumien ja muuttujien äärellä tavoittelemassa hetkellistä täydellisyyttä, joka kohta taas puretaan ja aloitetaan alusta. Ja tämä tehdään vähintään viisi kertaa vuodessa.
Mutta kun tähdet ovat oikeassa asennossa ja esitys lähtee lentoon, ei mikään tunnu yhtä hienolta. Täydellisyyteen pyritään, mutta se on jo itsessään mahdottomuus.
On mahdotonta toistaa näyttämölliset ajatukset ja sitä kautta vuorovaikutus ihmisten välillä tismalleen samanlaisina joka ilta.
Särön mahdollisuus tekee hienoimmastakin esityksestä ainutkertaisen ja kalliin: uuden yleisön kanssa jaettu tila, ihmiskehojen rajoitukset, läsnäolo, hengitys, katse, sattuma.
