Niin kauan kuin evankelisluterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on erityisasema Suomen lainsäädännössä, joudutaan toistuvasti aluehallintovirastoissa (avi) sekä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnassa perustuslakivaliolautakuntaa myöten ratkomaan kiistoja siitä, onko uskonnottomille "pakkosyötetty" uskonnollista sanomaa koulujen arjessa ja muissa tilaisuuksissa.
Minulle, joka olen uskonnoton, oli suorastaan hupaisaa lukea Warkauden lehdestä (12.11.), miten Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen käytti evankelisluterilaisen kirkon edustajana erityisasemaansa hyväkseen moittiessaan jumalanpalveluksessaan avia siitä, että se oli antanut Paloniemen kyläkoulun rehtorille vakavan huomautuksen aamuvirren ja ruokarukouksen harjoittamisesta koulussaan. Samalla hän moitti yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakuntaa 8-vuotiaan uskonnottoman lapsen oikeuksien puolustamisesta hämeenlinnalaiskoulussa gospel-konserttiin liittyen.
Se, mikä piispalle ja muille uskovaisille on syvään juurtunutta kulttuuriperinteen vaalimista, voi uskonnottomille lapsille ja nuorille olla henkistä väkivaltaa. Tähän lasten vanhempien ja muiden heitä puolustavien tulee puuttua.
Samalla kun tiedostamme ja uskonnon suuren institutionaalisen vaikutuksen kulttuuriimme, meidän tulee antaa yhä enemmän tilaa uskonnon yksilölliselle kokemukselle. Sen sijaan, että tarraudumme lainsäädännön avulla jopa politikoimaan saarnastuolissa Jolkkosen tavoin.
Tähän aikaan monen mielen valtaavat joululaulut ja kaipuu lapsuuden joulujuhliin. Sen ymmärrän, mutta harva tulee ajatelleeksi, että joululauluilla ja -näytelmillä on vahva luterilainen kultti. Se jättää varhaislapsuudessa pysyvän jäljen ihmisen identiteettiin.
Edellisen johdosta uskonnollisten riittien harjoittamisessa tulee huomioida myös uskonnottomien oikeudet, eikä elää menneessä ajassa, jolloin tuonpuoleisen tuomio määräsi myös maallista menoa.