Jutussa poliittisen puheen muutoksesta (LK 26.10., "Korona ja talouspuhe tappoivat huumorin politiikasta”) mietiskeltiin tutkijoidenkin voimin sitä, miksi poliittinen puheenparsi on köyhtynyt. Verrokkina nykypoliitikkoihin käytettiin muun muassa Veikko Vennamoa, Paavo Väyrystä ja Johannes Virolaista.
Jutussa sivuutettiin ehkä suurin puhetta köyhdyttävä tekijä. 2000-luvulla on vallannut alaa kulttuuri, jossa poliitikkojen ja muidenkin kanssaihmisten puhetta ymmärretään tahallaan väärin. Tarkoituksena on löytää puheesta jotain, josta voisi teeskennellä loukkaantuvansa joko itse tai jonkun muun puolesta ja näin asettautua puhujan yläpuolelle joko uhriutumisen tai hyvesignaloinnin kautta.
Poliittisen korrektiuden vaatimus on luonut ilmapiirin, jossa vastuu ei ole enää kuulijalla, vaan puhujalla. Kuulijalla on valta päättää, mitä puhuja tarkoitti.
Tämän kulttuurin luomisessa ovat olleet mukana poliitikkojen lisäksi media ja kansalaiset. Huumori ja kekseliäs sanankäyttö eivät voi kukkia ilmapiirissä, jossa tosikkomaisesti yritetään löytää jokaisen puheesta piilomerkityksiä ja -viestejä.
Tämä on johtanut siihen, että poliittisesta puheesta on tullut väärinymmärrysteatteria, jossa poliitikot eivät puhu toisilleen eivätkä edes laajalle yleisölle, vaan tallenteelle. Siitä voidaan leikata pätkiä jaettavaksi poliitikon somekanavalla, jolla kommentoivat pääasiassa kannattajat. Tätä esitystä varten on helpompaa saada materiaalia ymmärtämällä toisten puhetta väärin ja rakentamalla näin mielikuva, jota vastaan voi tapella.
Asian ytimessä oli sotienjälkeisenä aikana toiminut Ernest Hentunen (Radkp.) Totuuden torvi-lehdellään. Se uutisoi kerran etusivullaan, kuinka ”puolet kansanedustajista on hulluja”. Tuolloin Hentuselle soitettiin poliisista, että nyt menit liian pitkälle. Seuraavalla etusivulla virhe korjattiin: ”Puolet kansanedustajista ei ole hulluja!”