Lukijalta
Kolumni

Pipo tiukalla - miksi kirjaistoissakaan ei enää ole hiljaista?

-

Käteni ojentuu kohti runokirjaa, ajatukseni seuraavat sen mukana. Haistan kirjojen uuden tuoksun, vanhan, kaikki ajat niiden väliltä. Olen tullut paikkaan, jossa voin kuulla oman sisäisen ääneni. Liu’utan valitsemani kirjan kämmenelleni, avaan sen ja juuri kun katseeni laskeutuu sen jo hieman kellastuneelle sivulle, ääni repäisee minut takaisin tähän maailmaan. Tuijotan runoa ymmärtämättä siitä mitään, säkeiden merkitykset pakenevat hyllyjen taakse, orastava tunne mieleisen löytämisestä katoaa.


Nostan katseeni kirjasta ja mietin olenko edes olemassa, niin minut unohtaneena mies palvelutiskin takana puhuu työkaverilleen. Yritän sulkea korvani, mutta kuulen kaiken vaikka en haluaisi kuulla mitään. Piponi alle nousee hiki.

Työnnän runokirjan takaisin hyllyyn ja siirryn kauemmas puhujasta, mutta hänen äänensä kantaa. Päädyn lopulta suurten ikkunoiden luo, merimaiseman eteen, jossa äiti keskustelee hillityllä äänellä lapsensa kanssa. Lapsen hiljaisen kaiun kuullessani minuun palaa tunne hetkestä, jolloin tajusin osaavani lukea. Muistan miltä tuntui käydä ensimmäisiä äänettömiä vuoropuheluita kirjojen kanssa kenenkään häiritsemättä.


Tikku silmässä tuntuu hyvältä, menneitten kirjastojen muistelu, laitosten, joissa hiljaisuus ja lukijan rauha oli tärkeintä. Kuinka mielellään vaihtaisinkaan tuon henkilökohtaisia asioitaan julkituovan virkailijan siihen lapsuusajan kirjastotätiin, joka nosti sormen huulilleen jos puhe yltyi liian äänekkääksi.

Kaupungeissa on enää harvoja paikkoja, joissa voi olla erakoitumatta omassa rauhassaan. Minulle kirjasto oli ennen sellainen paikka. Jokainen käynti yhteisesti vaiennetun tilan sisässä oli mieltä tyynnyttävä kokemus. Enää tuota hiljaisuutta ei ole, sillä kirjastoista on tehty tapahtumakeskuksia, kaikuvia, hälinän täyttämiä taloja, joissa ajan täytyy juosta yhtä matkaa ulkomaailman kanssa. Keskustelu lukemisen tärkeydestä käy vilkkaana, mutta silti sisältöä elämään haetaan yhä enenevässä määrin muualta kuin kirjoista. Kirjastossakin.

Kävelen palvelutiskin ohi lainausautomaatille ja kuulen virkailijan yhä jatkavan äänekästä selontekoa eilisillastaan. Tekee mieli nostaa sormi huulille, mutta käteni nouseekin pipolle.

Siihen kohtaan otsaa, jossa puristus tuntuu eniten.

Kirjoittaja on kirjoittajaryhmä Ringin jäsen.