Lapseni kasvaa. Hänen elinpiirinsä kasvaa. Hän liikkuu sujuvasti itsenäisesti kotoa kaupungille, kavereille ja – joskus hieman vastahakoisesti – takaisin kotiin. Vanhempana olen tietenkin tästä kehityksestä iloinen ja samalla huolissani. Uutiset välinpitämättömistä kännykkäriippuvaisista autoilijoista mietityttävät – miten tuo liikenteeseen varsin huolettomasti suhtautuva pienokaiseni selviää pyörällään ehjänä. Huoli lapsesta kuuluu vanhemmuuteen. Se syntyy samalla hetkellä kun lapsi syntyy. Huoli liikenteestä, huoli vaarallisten ihmisten kohtaamisesta, huoli toisten lasten kiusaamisesta.
Eräänä päivänä lapseni tapasi kirjastossa uuden ystävän. Upea juttu, kavereita ei koskaan ole liikaa. Lapsi toi kaverinsa meille ja he lähtivät metsään retkelle. Jonnekin tähän lähelle – sanoivat. Upea juttu sekin, metsäretket. Heidän lähdettyään huomasin, että lapseni oli unohtanut puhelimensa ja avaimensa kotiin. Huolestuin, koska en tiennyt, onko kaverillakaan puhelinta ja olin itse poistumassa asioille. Lisäksi tajusin, etten tiennyt uudesta kaverista kuin etunimen. Senhän tietää miten siinä käy: mielikuvitus ottaa vallan ja kaikki mahdolliset sekä mahdottomat kauhuskenaariot täyttävät mielen.
Eri ihmisillä on eri keinot hoitaa huoliaan. Jotkut turvautuvat uskoonsa, rukoilevat tai muuten luottavat korkeampaan voimaan. Eikä siinä mitään, pääasia että saa mielenrauhan. Oma maailmankatsomukseni on lähinnä tieteellinen, joten turvaudun sen suomaan tukeen. Pelkäänkö lähettää lastani yksin pyöräilemään kaupungille? Tottavie. Mutta kun muistan millaiset ovat liikenneonnettomuuksien tilastot viime vuosilta, pelkoni vähenee huomattavasti. Esimerkiksi Helsingissä, jossa pyöräilijämäärät ovat moninkertaiset kaupunkiimme verrattuna, ei ole kuollut yhtään pyöräilijää tänä vuonna. Rovaniemellä, jos selviää suojatien yli, on tilastollisesti hyvässä turvassa. Pyörätietkin paranevat pikkuhiljaa jopa täällä pohjoisen perillä. Ja mitä enemmän lapsi itse pyörällä liikkuu, sitä paremmin hän oppii liikennettä lukemaan. Entä retki metsään tuntemattoman kaverin kanssa? Millä todennäköisyydellä mitään kohtalokasta voisi tapahtua, lähimetsässä, Suomessa? Puhutaan jo lottovoiton todennäköisyyksistä. Näistä numeroista voi ammentaa mielenrauhaa. Maailma on turvallisempi kuin koskaan ja Suomi erityisesti.
Entä se lasten metsäretki? Kiertelin hetken lähialueita viedäkseni puhelimen ja avaimet. Löysin pojat istumasta eräältä syrjäiseltä kiveltä kirjaa lukemassa. Olivat yllättyneitä ilmestymisestäni ja hieman luimistellen käänsivät piiloon lukemistoaan. Haa, jotain kiellettyä kuitenkin lukevat, ajattelin, ja muistelin omia lapsuuden ensikontaktejani aikuisviihdekuvastoon silloisten kaverieni kautta. Tällä kertaa kirja paljastui Tatun ja Patun Oudot kojeet -opukseksi.