Epäilemättä Paavo Lipposen kakkoshallituksen aika oli raskasta silloiselle valtionvarainministeri Sauli Niinistölle (kok.), toteaa keskustan veteraanipoliitikko Mauri Pekkarinen .
Syistä ja Lipposen hallitusten toiminnasta hän lienee kuitenkin hieman eri mieltä.
Aiemmin tiistaina valtionvarainministeriön sivuilla julkaistiin Niinistön kolumni, jossa hän muistelee aikaansa valtionvarainministerinä vuosina 1996-2003. Niinistön mukaan säästöpäätösten teko oli Lipponen I:n aikana helpompaa, sillä niiden välttämättömyys ymmärrettiin. Kun talous sitten Lipponen II:n aikana kohentui, optiot tuottivat rahaa valtiolle sekä kunnille ja kansanedustajienkin palkkajärjestelmää parannettiin, yksi jos toinenkin taho alkoi kysyä lisävaroja.
"Ministerin tehtäväksi tuli jatkuva torjunta. Se oli raskasta aikaa", Niinistö kirjoittaa.
Lipposen hallitusten aikoina niin valtionvarainvaliokunnan kuin keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajanakin toiminut Pekkarinen näkee tilanteelle syyksi myös Lipponen I:n toiminnan. Keskustahan oli noina vuosina oppositiopuolue.
–Se kritiikki, jota oppositio esitti ja jota tuli tuolloisten hallituspuolueiden omistakin kamareista, sai enemmän kantopintaa kun talous vähitellen alkoi kohentua, kiitos devalvaatioiden ja vientivetoisen kasvun strategian, joka valittiin jo 1993.
Pekkarinen arvostelee Lipponen I:n leikkauslinjaa epäsosiaaliseksi ja alueellisesti keskittäväksi.
–Näiden leikkausten vaikutusta haluttiin Lipponen II:n aikaan lieventää. Tosin rahankäyttö meni enemmän investointikysynnän tyydyttämiseen, mikä ei välttämättä kansantalouden kannalta ollut niin huono, mutta sosiaalisesti ei välttämättä kovin hyvä asia.
Aiemmin Iiro Viinanen (kok.) on kuvannut valtionvarainministerin tehtävää hyvin raskaaksi myös Esko Ahon (kesk.) hallituksessa 1991-95. Tuossa hallituksessa Pekkarinen oli sisäasiainministeri.
–Minusta Viinasen aikaan monet keskustassakin ja hänen omassa puolueessaan hyväksyivät leikkausten mittaluokan. Mutta se, miten ne kohdistuivat alueellisesti ja sosiaalisesti, niistä meillä oli totisesti erilaisia käsityksiä, Pekkarinen luonnehtii.
Pekkarinen toteaa, että Viinanen ei ole hänelle "totisesti mikään auktoriteetti". Lisäksi hän pitää käsitystä Viinasen asiantuntemuksesta harhaanjohtavana.
–Kun Viinanen käytti kovaa kieltä myös omistaan, muun muassa Kimmo Sasista, monille jäi se käsitys että voi tuota Sasia, kun se ei ymmärrä esimerkiksi verotusta, mutta Viinanen ymmärtää. Totuus oli päinvastainen, Pekkarinen lataa.
–Kun tuli muutostarpeita, hän tarvitsi aina neuvotteluissa tauon neuvotellakseen virkamiestensä kanssa. Sitten hän oli valmiimpi.
(Mikäli tunnette sääliä Viinasta kohtaan, lienee paikallaan muistuttaa että Viinanen on hänkin arvostellut Pekkarista varsin voimakkaasti. Ks. esim. Iiro Viinanen ja Kalle Heiskanen (toim.): Vaaran vuodet 1991–1995: Muistelmia ja päiväkirjamerkintöjä .)