Pekka Jarkku kaataa rovaniemeläisen paahtimon kahvipapuja koneeseen, joka murskaa ne suodatinkeittimeen sopiviksi. Pian tuoreen kahvin tuoksu leijailee kuppilaan, joka on koristeltu lukuisilla mustia kissoja esittävillä patsailla ja tauluilla.
Jarkku jauhaa kahvipapuja ja laskee kaljaa tuoppeihin Kansankadulla sijaitsevassa kapakassa kesäkuuhun asti. Sitten paikka siirtyy uusille omistajille.
Kaikki menee suunnitelmien mukaan. Kun Jarkku osti kapakan ja nimesi sen Mustaksi Kissaksi, hän päätti pyörittää sitä neljä-viisi vuotta. Silloin ikää oli 60 vuotta, nyt 64.
Joulukuusta asti kapakanomistaja on ollut osa-aikaeläkkeellä. Lähinnä teknisistä syistä, hän selventää. Vaikka ikävuodet sen sallisivat, ei Jarkku vielä täysistä eläkepäivistä haaveile. Jos jotain kiinnostavaa löytyy, hän jatkaa työelämässä.
”Jotain, mikä ei ole näin sitovaa. En tiedä, mitä se jokin voisi olla. Olen aina vain liukunut asiasta ja paikasta toiseen.”
Yhteen väliin työnteko meni liiallisuuksiin ja Jarkku paiski hommia jopa sata tuntia viikossa. Seurauksena oli vahva väsymystila, burn out. Silloin hän omisti Eeron kahvion.
Neljä vuotta meni hyvin. Sitten alkoi tökkiä.
Päivät olivat paljon raaempia kuin Mustassa Kissassa. Kahvio avasi ovensa seitsemältä aamulla. Vaikka Jarkku oli välillä iltavuorossa, hän hoisi niinäkin päivinä juoksevia asioita.
Yöllä Jarkku heräili välillä pienimpiinkin risauksiin. Vaikka nukkumiseen oli aikaa usein vain viisi tuntia, hän saattoi havahtua sinä aikana kolme kertaa. Kaikki pyöri rutiinilla. Mitään uutta ei jaksanut keksiä tai tehdä.
”En pystynyt muuttamaan sitä omaksi paikakseni. On aika monimutkaista mennä outona paikkaan, jota entinen omistaja on pyörittänyt lähes kaksikymmentä vuotta.”
Väsymyksen myöntämiseen meni monta kuukautta. Tammikuussa 2010 oli pakko lopettaa.
Olo ei muuttunut yli puoleen vuoteen. Toipuminen alkoi vasta, kun Jarkku lähti vaimonsa kanssa syyskuussa Australiaan.
Pariskunta työskenteli kaksi kuukautta iäkkään suomalaisen rouvan maatilalla. He siivosivat pihaa ja tekivät risusavottaa. Paiskoivat fyysisiä hommia auringonpaisteessa.
Elettiin paikallista kevättä. Sisätiloissa ei ollut lämmitystä ja pahimmillaan lämpöasteita oli öisin vain kuusi niin sisällä kuin ulkonakin. Kun kevät vaihtui keskikesäksi, oli liiankin kuumaa. Yölläkin saattoi olla 25 lämpöastetta.
Se oli tärkeää aikaa toipumiselle.
Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties. On musta kissa seuranaan...
Jarkku tapailee Tapio Rautavaaran kappaletta, jota eestiläistaustainen kaveri aikoinaan lauleskeli. Siitä nappasi nimensä pohjoissuomalainen ystäväporukka.
Mustat kissat olivat toistasataapäinen joukko nuoria naisia, jotka lähtivät vuonna 1969 töihin Saksaan elektroniikkafirmaan. Mukana oli Jarkun nykyinen vaimo, joka toi miehen mukaan porukkaan 1990-luvun alussa.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Kansankadun kapakan, silloisen Mirkun pubin omistaja tarjosi paikkaa Jarkulle.
”Olin vapaalla, olin terve ja minulla oli halu tehdä. Kukaan muu ei ottanut, joten minä päätin ryhtyä”, Jarkku hymähtää.
Musta kissa -kapakoita on puolenkymmentä eri puolilla maata, tietää Jarkku. Siksi rovaniemeläisen virallinen nimi on Kansankadun Musta Kissa kuppila.
Mustassa Kissassa homma ei ole tuntunut työltä, vaikka Jarkku on paiskinut pitkää päivää ympäri viikon. Taloudellinen puoli on toiminut, koska kulut ovat olleet pieniä.
”Tämä on ollut äärettömän mukavaa aikaa.”
Hienointa on, kun ihmiset tulevat viettämään mukavaa rupatteluhetkeä ystävien ja tuttavien kanssa, eivätkä vain hukuttamaan murheitaan. Erityisen hienoa on ollut seurata, kun toisilleen vieraat ihmiset alkavat jutella keskenään.
”Pääasiassa ihmiset poistuvat hyvillä mielin. Se kai se on homman tarkoitus”, Jarkku miettii.
Kovin kamalia hetkiä hän ei ole Mustassa Kissassa kohdannut. Kaikesta on selvitty puhumalla silloinkin, kun omistaja ei ole halunnut päästää jotakuta sisälle.
”Asiakkaat pitkälle määrittelevät paikan. Minä annan puitteet.”
Puitteisiin kuuluu epätavanomainen tippikeräys. Kun muualla kerätään rahaa henkilökunnan virkistymiseen tai pidetään sukkahousurahastoa baaritiskin kulmalla, Jarkun kuppilasta löytyy sininen säästöpossu, jonka tuotot menevät Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastoon.
”Haluan omalta osaltani osallistua auttamiseen”, Jarkku toteaa.
Hän oli aikaisemmin aktiivinen verenluovuttaja. Hommasta tuli mahdotonta, kun SPR lopetti vakituisen pisteen Rovaniemeltä. Sitten jostain ilmestyi sininen säästöpossu, jonka Jarkku asetti tiskin kulmalle lokakuussa 2014.
Kaikkiaan kapakasta on lähtenyt katastrofirahastoon 1 500 euroa. Possun lisäksi kaksi huutokauppaa on kartuttanut kassaa 350 eurolla.
Kesäkuun jälkeen Jarkulle jää kuppilasta pari kissataulua ja kuppilan logolla varustettu muki. Mustan kissan liiketoiminta ja irtaimisto siirtyy uusille omistajille.
”Myyminen on turhan iso sana. Pääasia oli, että löysin jatkajan. Toki pienestä hinnastakin on sovittu”, Jarkku toteaa.
Hän ei ole kysellyt uusilta omistajilta, aikovatko he säilyttää Musta Kissa -nimen. Hän tosin toivoo sitä.
”Olen tehnyt töitä brändin eteen. Nimihän on hyvä, joten miksi eivät säilyttäisi”, hän miettii.
”Jokainen tekee luonteensa mukaan. En ole luonut tänne maneereita, vaan menen asiakkaan mukaan.”
Jarkku uskoo, että tulevilla pitäjillä on samat periaatteet.
”Paikan luonne ei varmasti kamalasti muutu, mutta kyllä Musta Kissa kestää muutoksiakin.”
Pekka Jarkku
Syntynyt vuonna 1953 Rovaniemellä. Perhe myymälänhoitajina osuuskaupassa Marraskoskella.
Keskikoulun ja armeijan jälkeen kauppaopiston laskentatoimen linjalle.
Työskenteli vanhempien ruokakaupassa 1970-luvun puolivälistä. Kaupan omistajaksi 1985. Myi kaupan 1989 ja oli pari vuotta tekemättä mitään.
Osti Karkkipussi-karkkikaupan Sampokeskuksesta 1991 ja pyöritti sitä seitsemän vuotta.
Omistanut Eeron kahvion 2005–2010 ja Mustan Kissan 2013–2017.
Vaimo, ei lapsia.