Virkeä tunti. Sillä nimellä kutsun iltaisin, noin kello 22–23 alkavaa ajanjaksoa, kun alkuillan väsymys on hetkessä tiessään.
Kun muu maailma on jo toinen jalka vuoteessa, olen yhtäkkiä valmis jynssäämään asunnon, kokeilemaan uutta pullareseptiä ja yrittämään puolimaratonia, vaikka edellisestä hölkkälenkistäkin on jo aikaa.
Virkeän tunnin käytännön aikaansaannokset jäävät toisinaan vaatimattomiksi, mutta välillä se on päivän tehokkain tunti tai pari. Se liittyy paitsi vireyteen, myös siihen, että silloin muu maailma ei odota mitään. On aikaa ajatella ja tehdä vapaasti.
Tunne siitä, että energiaa olisi vaikka mihin, hiipuu aina lopulta. Tilalle tulee ajatus siitä, että vähän ehkä voisi jo väsyttää. Tai jos ajatusta ei tule, järki huomauttaa, että petiin on silti mentävä.
Mutta nukahtaminen. Ne, joiden mielestä ”se ei ole kuin laittaa silmät kiinni ja nukahtaa”, eivät ymmärrä alkuunkaan, mistä puhun.
Väsytti tai ei, nukahtaminen on vaikeaa. En ole vielä oivaltanut, mitä silloin pitäisi ajatella. Tai miten olla ajattelematta mitään?
Ja ei, se ei liity stressiin.
Kun on pelkkää tilaa ajatuksille, niitä tulee, mielialasta tai päivän kulusta riippumatta. Keho voi olla väsynyt, mutta mieli hilpaisee mieluusti vielä pari lenkkiä suuntaan tai toiseen.
Jotta yhdistelmä olisi vielä hauskempi, olen paitsi luontainen valvoja ja kehno nukahtaja, myös onneton herääjä.
Muistan, kuinka opiskeluaikanani muutamat läsnäolopakolliset luennot alkoivat kello kahdeksalta aamulla, mikä oli jotakuinkin pahinta, mitä siihen aikaan tiesin. Stressi siitä, etten pääsisi ajoissa ylös, oli niin kova, että muutaman kerran pomppasin sängystä kolmelta yöllä.
Tajusin ennakoineeni pikkuisen liikaa vasta siinä vaiheessa, kun olin jo juonut aamukahvini ja sain lopulta kohdistettua unihiekan muuraamat silmäni seinäkelloon.
Kolmannen öisen aamukahvittelun jälkeen päätin lopettaa stressaamisen.