Lapsena fanitin Kikkaa. Kun Kikka lauloi haluavansa ”viihdyttää sua kiihdyttää” tai Venukseen lentävistä sukkuloista, en ymmärtänyt lauluja niin kuin aikuiset ne ymmärsivät. Mutta Kikka kolahti ja kovasti.
Kikassa oli pulppuavaa energiaa, joka teki vaikutuksen.
Siinä vaiheessa kun aloin itsekin tulkita uusiksi sanojen merkityksiä nolostelevassa varhaisteini-iässä, Kikka-innostus lopahti.
Yleisradion tämän kesän muusikkokuunnelma Kikasta on palauttanut minut takaisin upean artistin pariin.
Eilen työpäivän lomassa katsoin Ailu Vallen uuden musiikkivideon Suga Suga. (Sori, pomo. Ei tule toistumaan...)
Valle on saameksi räppäävä muusikko. Saamea taitamattomana kappaleen sanat menivät ohi kuten aikoinaan Kikan lyriikat.
Mutta kylläpä sekin kolahti. Vallen tapa syytää sanoja on vahva ja painokas.
Laulu on merkillistä. Laulava ääni käyttää alustanaan yleensä jonkin vakiintuneen kielen sanoja. Lauluissa lauletaan tarttuvia kertosäkeitä, kerrotaan tarinoita rakkaudesta, jaetaan elämänviisauksia tai vain riimitellään hupaisasti.
Mutta viime kädessä sanoilla sinänsä ei olekaan merkitystä.
Sanat ovat koteloita, jotka siirtävät laulajan sisällä olevan tuntemattoman väreilyn tunnistettavassa muodossa toisten aistittavaksi.
Uudella musiikkivideollaan Valle kävelee tunturissa ja ensimmäisessään Kikka tanssii betonihallissa.
Keskenään kovasti erilaisia artisteja yhdistää se, miten he kumpikin pystyvät välittämään sisäisen voimansa laulun avulla.
En osaa kuvailla tunteita, joita laulut saavat aikaan. Mutta jotain pyhää siinä on.