Elina Melamies
Se tuntui tosi hyvältä idealta. Tai ei se mikään idea ollut. Jollakin alkueläimen vaistolla haravoin sen tietyn keittiönkaapin ja tartuin parhaalta näyttäneeseen pakettiin.
Teolleni ei ollut silminnäkijöitä. Termiitit nukkuivat kukin omassa punkassaan. Otin oman aikani riippumatossa jalat ylöspäin mikälie opus silmänlumeena mahan päällä. Olipa muuten harvinaisen hyvänmakuinen keksisetti.
Omatunto alkoi räkyttää heti kun sokerin vaikutus lakkasi: kitusiin oli huvennut koko esikoisen arpajaisvoitto.
Mutta mitä siitä, markettejahan tässäkin kylässä riittää. Sieltä samanlainen pakka kaappiin ja vanha kääre huomaamattomasti lajiteltuna jäteastioihin.
Eihän se niin mennyt. Ei sellaista pakkausta ollut myynnissä missään. Tein tiedusteluja isompien kylien isompiin marketteihin, mutta ei samanlaista löytynyt sieltäkään.
Tunsin itseni erittäin huonoksi ihmiseksi.
Tässä vaiheessa oli tunnustettava lapselle miten keksipakan kanssa kävi ja miten ylivoimaiseksi hävityksen korvaaminen oli käynyt.
Esikoista taisi tilanne huvittaa enemmän kuin harmittaa.
– Sie oikiasti vejit koko pakan kerralla?
– Niin vejin. Anteeksi.
Neuvottelut rikokseni sovittamisesta jäivät auki, kun muistin vielä yhden oljenkorren. Eräs nimeltä mainitsematon maailman käytetyin hakukone ohjasi minut verkkokauppaan, josta tätä uutuutta sai tilattua kotiovelle saakka. Samassa paketissa oli muitakin herkkuja. Varmuuden vuoksi tilasin kaksi pakettia.
Viikko lähetyksen saapumisesta huomasin, että keksejä löytyi jo lähikaupankin hyllyltä.