Se iskee aina välillä. Tunne, jossa on vilpitöntä ihailua, kateutta ja myös harmitusta.
En puhu nyt verotiedoista, vaan puhun torneista. Tällä kertaa puhun Tampereen 25-kerroksisesta Tornihotellista, jossa kävin ensimmäistä kertaa maanantaina.
Katselin sieltä pimenevää maanantai-iltaa kupponen edessäni.
Kaupungin valot näkyivät kaukana alhaalla koko ajan kirkkaammin, kun taivas hämärtyi aina vaan syvemmäksi siniseksi ja muuttui lopulta kokonaan mustaksi.