Hei sinä iso, aikuinen ihminen. Tiesitkö, ettei ole merkitystä sillä onko joku pitkula, pötkylä vai pätkälä? Jos et tiennyt, niin nytpä tiedät. Joskus harmittomiksikin tarkoitetut sanat satuttavat suuresti ja saavat aikaan ison kolon itsetuntoon. Sitä takaisin umpeen parsiessa voi mennä vuosi jos toinenkin, toisinaan koko elämä.
Pienet lapset itse ryhtyvät harvoin arvostelemaan toisiaan, kaveri on kaveri vaikka olisikin Kuusta kotoisin. Ongelmana ovat useimmiten ne aikuiset, me vanhemmat. Näytämme käytöksellämme esimerkkiä, yleensä huonoa sellaista.
Itse pääsin lukioon asti, ennen kuin eräs opettaja kysyi minulta, onko minua koskaan kiusattu. Hölmistyin ja kysyin, että miksi ihmeessä olisi? Opettaja tuijotti minua puolestaan hölmistyneenä ja vastasi, että kun olet niin pieni. Tiesin kyllä, että yletyin hattu päässä hädin tuskin puoleentoista metriin, mutta enpä ollut asiaan juuri huomiota kiinnittänyt. Eivätkä olleet läheisenikään ja säästyin monelta ahdistukselta. Sittemmin arvostelua on tullut, mutta onneksi olen ollut tarpeeksi vanha ja vahva kestämään kiusaavat sanat.
Lapseni ovat perineet pituusgeenini. Heillä ei ole ollut onnea kasvaa ulkonäkönsä puolesta yhtä pumpulissa kuin minulla. Kuuntelen kauhulla muiden aikuisten, tuttujen ja tuntemattomien kommentteja lasteni pituuskäyristä: Sinäpä olet pieni! Oletpas sinä kinttana! Ethän sinä millään voi olla samanikäinen (kuin meidän se ja se)!
Maailma olisi perin tylsä paikka, jos kaikki olisivat tismalleen samankokoisia, -näköisiä ja -värisiä, mutta meiltä aikuisilta se tuppaa usein unohtumaan. Siispä seuraavan kerran, kun aiot arvostella toisten ulkonäköä (lapsen tai aikuisen), ole hyvä, ole fiksu ja ennen kaikkea: ole hiljaa.
Oli ihminen miten pieni tahansa, hänelläkin on korvat.