Marraskuussa se alkoi, ja nyt on menossa loppusuora. Tyttären ajo-opetuksessa nimittäin.
Päädyin pitkän harkinnan ja tuttavan patistelun jälkeen hankkimaan opetusluvan. Tälle ajanjaksolle ovat ajoittuneet vuoden vaikeimmat kelit, mutta kaikki on sujunut yllättävän hyvin.
Monista ajotunneista on ollut myös itselle hyötyä, kun on päässyt päivittämään opetettavan vinkkien myötä liikennesääntöjä ja ajotyyliä muutenkin.
Jollakin nettisivustolla opetuslupaopetusta kehuttiin muun muassa sillä, että teinin kanssa tulee vietettyä enemmän aikaa.
Tämä on pitänyt paikkansa. Alussa piti tietysti keskittyä puhtaasti ajamiseen, mutta kun suoritukseen tuli varmuutta, niin jutustelukin pääsi rönsyilemään moneen eri suuntaan.
Parin viime viikon aikana teemana ovat olleet eduskuntavaalit, joissa jälkikasvulla on nyt ensimmäistä kertaa äänioikeus. Olen yrittänyt testimielessä agitoida tyttärelle omaa ehdokastani, mutta hän on pysynyt, kuten pitääkin, tiukasti oman valintansa takana.
Päätä ei ole kääntänyt edes se, että olen valehdellut hänen äitinsä kirjoittavan äänestyskorttiin sen ehdokkaan numeron, minkä olen vaalipäivän aamuna määrännyt.
Hedelmällinen, ja minun näkökulmastani tuloksekas keskustelunaihe on talven mittaan ollut se, kuinka paljon rahaa autoiluun kannattaa panostaa. Tärkeintähän on, että pääsee paikasta A paikkaan B luotettavasti ja edullisesti.
Meillä on monissa testeissä perusvarmaksi kehuttu vuoden 2011 mallia oleva menopeli, jonka matkamittariin on kertynyt vasta reilut 80 000 kilometriä. Tytärkin tietää nyt, ettei se ole menossa ihan heti vaihtoon.
Asian hyväksymistä helpotti automme äärimmäisen tärkeä tekninen ominaisuus eli basso kuulemma kuitenkin jyskyttää kaiuttimissa ihan mukavasti.