Tuskanhiki meinaa nousta pintaan tutkaillessani aiemmin päivällä ottamiani valokuvia.
Kiireessä kameran ruudulta vilkaistuna kuvat vaikuttivat ihan kohtuullisilta, mutta tietokoneen suuri näyttö ei anna armoa. Olen onnistunut tarkentamaan suurimman osan kuvista päin mäntyä.
Kuvien vieriessä silmieni ohi toistelen mielessäni mantran tavoin kouluarvosanojen kehnompaa kastia: hylätty, tyydyttävä, hylätty. Eihän näistä löydy yhtään hyvää kuvaa. Häpeä kohoaa pitkin selkärankaa.
Tuomitseva ääni kaikuu kuitenkin vain omassa päässäni. Kukaan ei ole sanonut, että kuvani olisivat täydellistä pohjasakkaa. Itse asiassa työkaverit ovat olleet kertakaikkisen mukavia ja kannustavia. ”Ei nopeus ole hyvän lehtikuvaajan tärkein ominaisuus”, lohdutteli kesätoimittaja Tuukka tuskaillessani etanallista reagoimisnopeuttani kuvaustilanteissa.
Minulla välähtää vasta siinä vaiheessa, kun työkaverit muistuttavat lempeästi, että vain harjoittelemalla oppii. Tosiaan, ehdin jo unohtaa, että olen täällä juurikin harjoittelijana. Minulla on suorastaan velvollisuus tehdä virheitä ja opetella siinä kompastellessani.
Ammattilaisia seuratessa sitä helposti unohtaa, että ihan jokainen kulkee oman kasvupolkunsa aloittelijasta taituriksi, ja minä satun tallustelemaan vielä taaperovaiheessa valokuvauksen kanssa. Siitä pisteestä on turha koittaa vertailla itseään muihin, ellei välttämättä halua pahoittaa mieltään. Ja sitä varten en ole täällä.
Kun jätän itsesäälissä kieriskelyni taka-alalle, voin keskittyä iloitsemaan sitä, kuinka paljon olen jo parin viikon mittaisen harjoitteluni aikana ehtinyt oppia. Tämä on hyvä alku.
Lempeää syksyä itse kullekin!