Olen hölköttänyt suurimman osan kilometreistäni asfaltilla.
Eniten olen silti nauttinut juoksulenkeistä poluilla.
Kaupungissa polut ovat harvassa, ja niille päästäkseen pitää yleensä ajaa jonnekin. Ja juoksemisen pointti on juurikin se, että voi sännätä vauhtiin suoraan kotiovelta.
Joskus kuitenkin pitää päästä polulle. Muutama vuosi sitten juoksin kaverini kanssa Korouoman päästä päähän. Reissu avasi huimia näköaloja, millaista retkeily voisi olla. Sillä poluilla juoksemisessa on pohjimmiltaan kyse juuri retkeilystä.
Mikä ilo onkaan liikkua luonnossa nopeasti ja kevyesti, ilman raskasta taakkaa ja matelevia kilometrejä.
Reppu selässä matka Korouoman päästä päähän olisi vienyt päivän tai kaksi. Nyt se taittui yhdessä iltapäivässä.
Viime kesänä juoksimme kaveriporukalla Hetasta Pallakselle. Se oli huima reissu, sekä henkisesti että fyysisesti. Kun katselin Pyhäkeron laelta etelään jatkuvaa tunturiketjua, en voinut käsittää, että reittimme veisi kaikkien huippujen ylitse.
Ja vielä pidemmälle.
Pitkien juoksujen ikävin puoli on hankala logistiikka. Melkein aina tarvitaan auto tai kaksi – tai kuski.
Ongelmaan on onneksi ratkaisu, polkujuoksutapahtumat.
Lauantaina starttaan ties kuinka monen muun juoksijan kanssa Karhunkierrokselle. Kyyti on suorastaan herraskaista. Järjestäjä kuskaa meidän busseilla Sallan Hautajärvelle, josta alkaa jolkotus kohti Kuusamon Rukaa.
Polulla on lisäkseni 3 000 muuta juoksijaa, ja meillä kaikilla on numerolappu rinnassa. En ole ikinä nauttinut väkijoukoista tai kilpailusta. Joskus kuitenkin pitää päästä polulle.