Muistan sen alkaneen, kun ostin lapsena ensimmäisen pelikonsolini, 8-bittisen Segan. Upotin koko silloisen 500 markan omaisuuteni keltaisten sivujen kautta löytyneeseen käytettyyn pelikonsoliin.
Kotona kytkin konsolin olohuoneen televisioon ja käynnistin sen. Ruutuun ilmestyi se sinisenä hohtava Segan logo, mutta odottamani ”Seegaa!” -äänitunnuksen sijaan olohuoneen täytti tasaisen masentava surina. Isän mielestä tämä oli hyvä ominaisuus.